Mitä hyötyä esimiehelle on työnohjauksesta?

Posted on lokakuu 6, 2016 by Mari Käki

Mielestäni jokaisen esimiestyötä tekevän kannattaa käyttää säännöllistä työnohjausta, valmennusta, sparrausta tai taitavaa mentoria. Jos työnantaja ei ohjauksellista tukea maksa, niin kannattaa kaivaa rahat omasta pussista. Hyödyt ovat hintaan nähden moninkertaiset.

learn-paper-37

1. Sinun ei tarvitse rasittaa läheisiäsi huolillasi

Jokainen esimies saa kannettavaa tiimiltään että ylemmältä johdolta. Kuormat ovat paitsi tavoitteita ja tekemisiä myös tunnekuormaa, kuten pelkoja, huolta ja ristiriitoja. Usein esimies toimii kuin puun ja kuoren välissä jännitteisissä tilanteissa. Johonkin nämä tunnekuormat päätyvät. Jos kippaat kuormiasi usein työn ulkopuolisiin ihmissuhteisiin työ valtaa myös vapaahetkesi ja ihmissuhteesi rasittuvat kuormistasi. Jos vaikenet niistä tyystin, kerrytät jännitteitä omassa kehossasi, olet poissaoleva ja väsynyt, et jaksa liikkua ja iloita elämästä. 

Työnohjaus muistuttaa tavallista keskustelua, mutta se rakentuu kuitenkin eri tavalla. Läheisissä ihmissuhteissa olennaista on vastavuoroisuus ja ilojen ja surujen jakaminen. Toisen työongelmien työstäminen käy työstä ja siksi siihen on ihan omat ammattilaiset. Työohjaus on epäsymmetrinen suhde eikä se perustu vastavuoroisuuteen. Ohjattavan ei tarvitse miettiä ohjaajan tunteita eikä tarpeita, ei vuorostaan kuunnella häntä, vaan ohjaaja/valmentaja on olemassa ohjattavaa varten. Ystävältä et voi edellyttää, että hänestä täytyy olla sinulle hyötyä. Työnohjaus puolestaan on tavoitteellista toimintaa, jonka tarkoitus on nimenomaan olla hyödyllistä.

2. Saat ratkaisuja ongelmien vatvomisen tilalle

On hyvä, että monia ongelmia voi käsitellä esimieskollegojen kanssa ja löytää yhdessä ongelmiin ratkaisuja. Näin kaikki oppivat. Jotkut ongelmat ovat kuitenkin sitkeitä, herättävät voimakkaita tunteita ja ovat sotkuisia, niiden purkaminen kollegojen kanssa rakentavasti voi olla vaikeaa.  Jos usein osallistat kollegasi oman esimiestyösi kehittämiseen, työympäristö rasittuu sinun huoliesi vatvonnasta.

Työnohjauksessa ongelmia käsitellään työelämän pohdinnan ammattilaisen kanssa, jolla on etäisyyttä välittömään työtodellisuuteesi. Myös sotkuisemmat ongelmat alkavat auteta ratkaisujen suuntaan. Alat ymmärtää asioiden taustalla vaikuttavia syvempiä syitä, näet ratkaisun ituja ja myös kaikkea sitä, mitä ratkaisun rakentaminen edellyttää sinulta ja tiimiltäsi.

3. Saat perspektiiviä asioihin ja ymmärryksesi syvenee 

Työnohjaus on yleensä pysähtymispaikka noin kerran kuussa. Pysähtyessään ihminen asettuu, tutkii valintojaan, kysyy missä olemme, minne olemme menossa, miten sinne pääsemme. Säännöllinen pysähtyminen lisää työn hallintaa ja aikaansaamista, vähentää kiireen tuntua ja stressiä, lisää arvioinnin paikkoja, varmistaa ongelmien huomaamista ennen kuin ne ehtivät kovin suuriksi. Kun pysähdyt pohtimaan asioita, osaat asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja tehdä parempia päätöksiä. Tulet tietoisemmaksi omista syvistä tavoitteistasi ja suunnistat niiden antaman ohjauksen mukaan.

Pysähtymisen paikoista hyvä esimies huolehtii ilman työnohjaustakin. Työnohjaus varmistaa, että otat pysähtymiselle ajan myös kiireen keskellä, kun pysähtyminen tulisi muuten siirrettyä tuonnemmaksi. Ohjaus myös lisää moninkertaisesti hyötyä, jonka pysähtymiseen varatusta ajasta saat. Ohjauksessa käytössäsi ovat itsesi lisäksi toisen ihmisen resurssit, näkökulmat, kysymykset ja ihmettely.

4. Kehityt työssäsi nopeammin itsesi näköiseksi esimieheksi

Esimiesoppaita lukemalla ja esimieskoulutuksista saat paljon ideoita ja ajatuksia. Ohjauksessa kytket muualta kuulemaasi omaan persoonalliseen tapaasi tehdä esimiestyötä, seulot jyviä ja akanoita. Pureskelet asioita oman tiimisi tarpeisiin sopivaksi. Kukaan ei oikeasti opi mitään asiatietoa lisäämällä. Syvälliseen oppimiseen tarvitset uuden tiedon lisäksi paikkoja, joissa esimiesajattelua ja käytännön esimiestyötä nivotaan yhteen ja jossa saat myös tutkia uuden herättämää epävarmuutta ja kritiikkiä.

5. Voit paremmin, saat kokea enemmän elämäniloa työssä ja vapaalla

Oikeasti en oikein ymmärrä esimiehiä, jotka eivät hyödynnä ohjausta oman työnsä tukena. En usko, että kukaan oikeasti haluaa olla muuta kuin paras versio itsestään. Ongelma voi olla se, että työnantaja ei ole valmis ohjauksesta maksamaan, mitä en myöskään oikein käsitä. Työnohjaus on kuitenkin pieni satsaus verrattuna siihen, kuinka paljon rahaa itse esimiehen palkkaaminen vie.

Monet esimiehet työskentelevät yksin taakkojaan kantaen turhaan. Ohjausta käyttävät hyötyvät siitä ja saavat kokea ohjauksen edut hyvinvointina ja työn ilona.

Posted in Kokeile | Kommentit pois päältä artikkelissa Mitä hyötyä esimiehelle on työnohjauksesta?

Kiireellistä vai tärkeää?

Posted on syyskuu 23, 2016 by Mari Käki

Eisenhowerin nelikenttä on yksi tunnetuimmista tehtävien priorisointiin käytetyistä ajattelun jäsennysvälineistä.  Sen taustalla on Yhdysvaltain presidentin  Dwight D. Eisenhowerin suuhun laitettu lainaus: ”Harvoin se, mikä on kiireellistä on tärkeää ja harvoin se mikä on tärkeää, on kiireellistä.”

img_1558

Nelikenttä työn tehostamisen välineenä

Jos haluat käyttää nelikenttää työn tehostamisen välineenä, voit ensin, millaisia asioita sinulla tippuu kuhunkin ruutuun ja sitten, mitä kussakin ruudussa olevalle asialle teet.

  • Kiireellisiä, mutta ei tärkeitä asioita ovat sellaiset, jotka vaativat nopeaa reagointia, mutta eivät ole tärkeitä.
  • Ei kiireellisiä, eikä tärkeitä asioita ovat ne, joiden parissa kulutamme aikaa ilman, että varsinaisesti edistämme mitään kovin tärkeää.
  • Ei kiireelliset, mutta tärkeät tehtävät ovat niitä, joita voi lykätä myöhemmäksi, mutta jos niille ei varaa aikaa koskaan, jotain tärkeää puuttuu elämästä.
  • Kiireelliset ja tärkeät tehtävät ovat elämän merkityksellisiä asioita, jotka on hoidettava juuri nyt.

Joskus olen saanut tämäntapaisen neuvon käsitellä eri ruutuihin tippuvia asioita.

  • delegoi kiireelliset, mutta ei tärkeät tehtävät
  • deletoi ei-kiireelliset, eikä tärkeät tehtävät
  • suunnittele milloin varaat aikaa tärkeille, mutta ei kiireellisille tehtäville
  • keskity tekemään kiireellisiä ja tärkeitä tehtäviä juuri nyt

Voi tässä neuvossa olla jotain jujuakin jollekin. Itse kuitenkin olen enemmän sellaisen meiningin kannalla, että lisää tiedostamista ja läsnäoloa, vähemmän kontrollia. Nelikenttä toimii minusta ihan hyvin ilman että päätämme tehdä asioille yhtään mitään. Asioiden tiedostaminen muuttaa toimintaa ilman käskyjäkin.

Mistä kertoo se, että käytän paljon aikaa ei-kiireellisten, ei-tärkeiden asioiden tekemiseen? Itselläni näitä ovat viihteen passiivinen kuluttaminen, facebookin plärääminen. Teen sitä silloin, kun henkiset voimavarani eivät muuhun riitä, väsyneenä siis. Jos näihin alkaa kulua paljon aikaa, kyse on siitä, että elämästäni puuttuu tilanteita, jotka lataisivat ja virkistäisivät minua oikeasti. Tietysti olisi hyvä deletoida tällainen tyhjäkäynti elämästä. Viisaampaa kuitenkin on ehkä selvittää, mikä itseä lataa ja virkistä ja lisätä elämän sitä. Silloin aivot narikkaan tyhjäkäynnille on vähemmän tarvetta.

Sitten kiireelliset ja ei tärkeät tehtävät elämän kokonaisuudessa. En oikein ikinä ole käsittänyt, miksi niitä pitäisi kenellekään delegoida, jos ne eivät ole tärkeitä. Ehkä ajatus on, että näiden asioiden kiireellisyys estää niiden tärkeyden arvioimisen.

Kuten Eisenhower sanoi, tärkeät asiat harvoin ovat kiireellisiä, mutta jos ei panosta tärkeisiin asioihin, niin sillähän niistä saa sellaisia. Läheisten ihmissuhteiden hoitaminen ja merkityksellisen työn tekeminen on harvoin kiireellistä. Sitten joskus soitan hänelle, sitten joskus toteutan sen unelmani, sitten joskus kerron hänelle kuinka häntä arvostan, sitten joskus otan esille tämän suhdettamme vaivaavan hankaluuden.

Mitä enemmän elämässä omistaudun asioille, jota ovat minulle tärkeitä, mutta joiden kanssa ei tarvitse kiirehtiä, sitä enemmän tunnen, että elän elämää, jonka olen itse valinnut.

Posted in Kokeile | Kommentit pois päältä artikkelissa Kiireellistä vai tärkeää?

Ohjauskohtaamisen jäsentelyä

Posted on toukokuu 30, 2016 by Mari Käki

Ohjauksen kolmen orientaation jäsennystä käyttävä kirjoitussarja jatkuu. Ensin avasin, mitä ohjauksen kolmella orientaatiolla tarkoitetaan, seuraavana pohdin ohjausprosessia kolmen orientaation kautta, nyt vuorossa on ohjauskohtaamisen, eli yhden ohjauskeskustelun tai tapaamisen jäsentely tästä näkökulmasta.

Kuten ohjausprosessia koskevassa kirjoituksessa pohdin, voi olla hyödyllistä painottaa ohjausprosessin alkupuolella kannattelun orientaatiota myöhemmin tutkimista ja ongelmanratkaisua. Kuitenkin useimmassa ohjauskohtaamisessa on elementtejä kaikista ohjauksen orientaatioista. Usein menee vieläpä niin, että kohtaamisen alkupuolella kannattelevat elementit korostuvat, sitten tutkivat ja ongelmanratkaisuun kytkeytyvät.

Esimerkiksi työnohjauksellisille kohtaamisille on tavallista, että ne alkavat kannattelulla, tunteiden ja tunnelmien jakamisella. Tähän avataan yleensä mahdollisuus ihan vain kysymällä ”Mitä sulle kuuluu?” Vaikka edellisellä kerralla olisi sovittu työnohjaustapaamiselle jostain teemasta, on tärkeää, että ohjaajalla on ihan oikeasti valmiutta käsitellä juuri niitä asioita, jotka sillä hetkellä tuntuvat painavimmilta. Tai joskus se, mitä kuuluu, voi olla jotain aika isoakin, joka on tärkeä sanoittaa ”on ollut todella paineistettu viikko, vaikeita ratkaisuja, kiirettä” ja silti se voidaan ohjauksessa päättää laittaa hetkeksi syrjään ja keskittyä muuhun.

Tästä edetään yleensä aika pian käsiteltävien asioiden esille nostamiseen ja sen tutkailuun, mihin yhteinen aika olisi viisainta käyttää, muotoillaan siis yhteisen tutkimisen ja työskentelyn kohde ja käynnistyy ohjauksen ydinjakso, jossa keskeistä on tutkiva orientaatio. Käsillä olevaa asiaa ihmetellään eri näkökulmista, tuodaan esiin asiaa koskevia ajatuksia ja käsityksiä, pohditaan niitä kriittisesti ja testaillen. Jos työskentelyn kohteena on kuohuttava tai ahdistava ongelma, tutkiminen usein sisältää myös tunteiden kannattelua. Tai on ainakin epätodennäköistä, että tutkiminen voisi edetä, jos siihen liittyvät olot ja tunteet sivutetaan.

Työnohjaustapaamisen loppupuolella painottuu yleensä ongelmanratkaisun orientaatio. Asia on tullut kohdatuksi ja ymmärrämme siihen liittyviä asioita syvällisemmin ja rikkaammin. On aika pohtia, mitä nyt kannattaisi tehdä, mitä valita, miten toimia. Mitkä ovat seuraavia askelia?

Vaikka ohjauksellisen kohtaamisen jäsentäminen näin on vähän kaavamaista, auttaa se kuitenkin ymmärtämään ohjauskohtaamisen kaarta ja sitä, miten ohjauksen eri orientaatiot tukevat toisiaan. Ammattiohjaajan työskentelyssä vaiheet saattavat erottua aika selvästikin, jos niihin osaa kiinnittää huomiota. Arkikeskusteluissa työssä ja perheessä esimerkiksi ”työskentelyn kohteena olevan asian muotoilu” on tietenkin väljempää eikä tapahdu yhtä tietoisesti. 

Olennaista ehkä ei olekaan, missä järjestyksessä ohjauksen orientaatioita käytetään ohjauskeskustelussa, vaan että orientaatioita osataan käyttää tarpeen mukaan ja joustavasti ja myös siirtyä orientaatiosta toiseen. Järjestys kertoo ehkä siitä, miten odotamme ohjauskohtaamisten etenevän. Ohjattava odottaa ensin tulevansa hyväksytyksi ja kuulluksi, sitten ymmärretyksi ja haastetuksi, sitten autetuksi.

Pysähtymisen, läsnäolon ja kohtaamisen sivuttaminen voi tehdä vuorovaikutuksesta rauhatonta, pinnallista tai harhailevaa. Ollaan paikalla fyysisesti, mutta ajatukset ja sielu leijailevat muualla. Kohtaamisesta puuttuu keskittyminen ja intensiteetti. Jos ohjattava ei halua ottaa neuvoja vastaan, voi kyse olla siitä, että hän ei koe tulleensa nähdyksi tai kuulluksi alunperinkään tai kieltäytyy neuvoista, joita ei ole pyytänyt. Ohjaajan läsnäoleva kuuntelu ei tietenkään yksin riitä, jos ohjattava on poissaoleva eikä halua tai pysty rauhoittumaan yhteiseen kohtaamiseen. 

Jos tutkimisen vaihe ohitetaan, ohjauksesta voi jäädä olo, että esillä ollutta ongelmaa ei ymmärretä syvällisesti ja ajattelu on jäänyt pinnalliseksi. Ohjaus ei tällöin tuota oivalluksia tai oman ajattelun kirkastumista. Käsitelty ilmiö voi jäädä myös sekavaksi tai huonosti jäsentyneeksi. Itse koen ohjaajan haastavana sen, että ei riitä, että asia jäsentyy itselleni omilla sanoillani, vaan ohjauksessa keskeistä on, että ohjattavan ajattelu asiasta rikastuu ja hän saa oivalluksia. Ohjaaja auttaa tätä käyttämällä mahdollisuuksien mukaan ohjattavan kieltä ja kytkemällä käsitteitä ohjattavan kieleen.

Kyllä ongelmien ratkaisukin on tärkeä osa ohjausta. Jos ohjaus keskittyy kannatteluun ja tutkimiseen, ohjattavasta saattaa tuntua, että ohjauksesta ei ollut hyötyä tai se jäi liian abstraktiksi, vaille konkretiaa. Itse olen harvoin törmännyt siihen kuitenkaan, että tämä olisi jäänyt ohjauksen suurimmaksi puutteeksi, niin epämukavilta omat ja toisten ongelmat meistä tuntuvat, että suuntaudumme kyllä niitä ratkomaan. Ammatillisissa tilanteissa asiat eivät myöskään mene eteenpäin muuten kuin asioita ratkomalla, valintoja tekemällä ja niiden seurauksista oppimalla. Omassa ohjauksessani käytän yleensä ohjauksen loppua kohti hetken pohdintaan, joka suuntaa toimintaan. Se kokoaa käsiteltyjä asioita ja sen kautta pohditaan, miten tämä voisi  näkyä käytännössä työssäsi, mitä voisit kokeilla seuraavana. Usein tosin nämä nousevat luonnostaan myös ohjattavalta: Nyt tulee sellainen olo, että voisinkin kokeilla edistää asiaa näin / miten asiaan vaikuttaa, kun suhtaudun siihen näin.

Joskus myös jumittuminen johonkin ohjauksen orientaatioon voi estää ohjaajaa hyötymästä kaikista orientaatioista. Meillä jokaisella on omat lempparimaastot ja toisaalta sokeat pisteet. Itse tunnistan, että viihdyn erityisen hyvin kannattelevassa orientaatioissa ja olen parhaimmillani tilanteissa, joihin liittyy voimakkaita tunteita. Tämä on vahvuus paikoissa, joissa kannattelun taidot eivät ole vahvoja ja monestihan näin juuri on. Pelkällä kannattelulla ei kuitenkaan silloinkaan pitkälle päästä. On tietysti aivan tavallista myös, että vaikka kannattelu hetkellisesti korostuisikin, työelämässä tapahtuvan ohjauksen painopiste on toisaalla: tutkivassa ja ongelmia ratkovassa työskentelyssä. Sen sijaan ystävyyssuhteissa ja perhesuhteissa tuntuu, että koskaan ei voi olla liikaa kannattelua ja kuuntelua.

Kannatteluun jumittuvaa ohjaajaa voisi kutsuva hoivaavaksi, hän saattaa kamppailla erityisesti sen kanssa, että ohjaisi muotoilemaan kokeiluja ja ratkomaan ongelmia. Tutkimisen vaihe on tietyllä tavalla neutraali, tutkimukseen jumittuvalla ohjaajalle voi olla taipumusta vielä ohjata pohdiskelemaan asiaa, kun olisi jo aika tehdä ratkaisuja. Kannatteleva orientaatio taas voi tutkivaan orientaation tottuneelle tuntua liian henkilökohtaiselta, emotionaalisesti sotkuiselta ja ongelmanratkaisuorientaatio liian suoraviivaiselta. Ongelmanratkaisuorientaatioon jumittaudutaan helposti organisaatioissa, joissa on käynnissä voimakkaita muutoksia (kuten koulutus tai sosiaali- ja terveyspuoli) tai toimintaympäristö on muuttunut niin, että kilpailu kovenee ja on tunne, että jatkuvasti on keksittävä uutta. Tällöin kehitetään jatkuvasti uusia kokeiluja, organisaatiouudistuksia, kehittämisprojekteja ja ideoita, joiden huiskeessa ei osta pysähtyä, syventyä ja tutkia.

Posted in Luin, näin, koin, Pohdin | Kommentit pois päältä artikkelissa Ohjauskohtaamisen jäsentelyä

Ohjausprosessin vaiheiden jäsentelyä

Posted on toukokuu 27, 2016 by Mari Käki

Kirjoitin aiemmin ohjauksen kolmesta orientaatioista Sanna Vehviläisen Ohjaustyön oppaassa esittelemän jäsennyksen pohjalta. Orientaatioiden avulla voi jäsennellä ohjauksen ilmiöitä paitsi yleisesti, myös tutkailla ohjauksen mikro- ja makroprosesseja. Tässä kirjoituksessa keskityn avaamaan kannattelun, tutkimisen ja ongelmanratkaisun orientaatiot jäsennyksellä ohjausprosessin vaiheita. Myöhemmin on tarkoituksenani kirjoittaa myös yksittäisen jäsennellä yksittäistä ohjauskohtaamista samaan tapaan. Itselleni vierain analyysin alue on vuorovaikutustilanteiden lähiluku, eli vuorovaikutusjaksojen syklien tutkailu. Saattaa olla, että siitäkin kuitenkin jotain tulen kirjoittaneeksi myöhemmin.

Kohtaamalla liikkeelle

Työnohjausprosesseissa ensimmäisissä tapaamisissa korostuu kohtaaminen, tutkiminen ja ihmettely. Tilanne on samantyyppinen myös uuden esimiehen aloittaessa työtään tai uuden luovan projektin lähtiessä käyntiin. Prosessien alussa avoimen kuuntelemisen merkitys korostuu. Ohjaaja, esimies, projektin vetäjä keskittyy aistimaan ja sanoittamaan tuntoja, tunnelmia, tarpeita ja odotuksia. Molemminpuolinen luottamus herää siitä, että osoitetaan, että kohtaamisille on varattu tilaa ja aikaa ja yhteistyötä kannattelee luottamus ja arvostus.

Tilan ja ajan ottamien hyvällä kohtaamiselle voi joskus vaatia vähän uskallustakin tänä tehokkuuden aikana. Kokemukseni mukaan moni hyvä johtaja, opinnäytteiden tai harjoittelun ohjaaja, työkaveri ja tiimin vetäjä luo kohtaamisen hetkiä intuitiivisesti. Toisille taas pysähtyminen ei ole yhtä luontevaa ja siihen pitää harjaantua.

Aina ohjattava ei tervehdi pysähtymistä ilolla ja se saattaa herättää myös turhautumista tai ahdistusta. Paine ratkaisujen löytämiseen on kova ja se aiheuttaa tunteen, että ei ole aikaa näennäisen hyödyttömään pysähtymiseen ja tuntojen tutkailuun. Joskus turhautuminen on merkki siitä, että on jo aika mennä eteenpäin. Useammin se on kuitenkin merkki siitä, että jotain sivuun työnnettyä ja mahdollisesti häiritsevää on nousemassa esiin. Kuuntelemiseen ja kohtaamiseen painottuneessa tilasta on kuitenkin hyvä osata irrottautua, siirtyä tutkivampaan ja jäsentelevämpään työskentelyyn ja kokeiluihin.

Kannatteleva orientaatio luo kohtaamisen perustan, jonka viesti on: hyväksyn sinut ihmisenä, arvostan kokemustasi ja minulla on aikaa keskustella kanssasi. Tämän perustan syntymisen eteen nähdään erityistä vaivaa ohjaussuhteen alussa, tietenkin se tulee koetelluksi ja uusinnetuksi kaikissa ohjausprosessin vaiheissa.

Tutkimalla syvemmälle

Jos kannatteleva orientaatio luo ohjaussuhteen perustan, niin tutkiva orientaatio puolestaan muodostaa ohjauksellisten kohtaamisten ytimen tai arkisen peruskauran. Riippumatta siitä mikä ohjauksen konteksti on (työ, ystävyys, perhe, harrastus, kansalaistoiminta) sen keskeinen elementti on mahdollisuus tutkia ja saada selvyyttä omiin ajatuksiin. Mitä minä tästä oikeastaan ajattelen? Millaisia käsityksiä minulla tästä on? Millaiseksi asia on hahmottumassa?

Ammatillisemmissa ohjaussuhteissa tutkimista ohjaavat yleensä ohjaajan esittämät kysymykset. Ystävyys ja perhesuhteissa sekä työssä esim. kollegiaalisissa suhteissa esitetään myös kysymyksiä, mutta yhtälailla tutkiminen saattaa edetä esimerkiksi kokemuksia ja käsityksiä jakamalla. 

Ohjaukselliset kohtaamisissa ohjattavalla on mahdollisuus nostaa esiin tulla syvemmin tietoiseksi siitä, miten omat käsitykset itsestä, toisista, maailmasta, työstä, elämästä ja ihmisyydestä jäsentävät kokemusta. Työnohjauksellisessa kohtaamisessa keskiössä ovat työtä koskevat kokemukset ja niitä koskevat käsitteelliset jäsennykset. Miten uudet tilanteet haastavat ammatillisia jäsennyksiä? Mitä mahdollisuuksia oma kehittyminen ja kasvu työssä avaavat?

Myös silloin, kun vaikkapa esimies tarjoaa alaisilleen mahdollisuutta keskusteluun, sen ytimessä on usein haastavan tilanteen tutkiminen ja jäsentely yhdessä. Valmentavan esimiestyön ytimessä on juuri tällainen tutkiva prosessi. Esimies, joka tarjoaa alaisilleen ratkaisuja ja neuvoja saattaa tiedostamattaan ohjata heitä epäitsenäisyyteen ja riippuvuuteen. Tutkiminen voi kohdistua paitsi työntekijän näkemyksiin, myös työympäristöön, työprosesseihin, työpaikan vuorovaikutussuhteisiin, toisten käsityksiin, erilaisiin ristiriitoihin. Myös motivaatio voi olla tutkivan ohjauskohtaamisen kohteena. Siis ylipäättään mikä tahansa asia, joka ohjauskohtaamiseen on tuotu. Kokemukseni mukaan ohjauskohtaamiset, joissa paneudutaan tutkimaan yhdessä asioita, kasvattavat ohjattavan itseymmärrystä, sytyttävät oivalluksia ja ovat sekä ohjaajalle että ohjattavalle älyllisesti tyydyttäviä.

Ongelmanratkaisulla kohti uuden luomista

Usein ohjaukselliset tilanteet alkavat ongelman esittämisellä, neuvon pyynnöllä tai huolen jakamisella. Tällainen avaus virittää kenessä tahansa ihmisessä velvoitteen ratkaista ongelma, saada huoli hälvenemään tai tarjota pyydetty neuvo. Siksi ongelmanratkaisuorientaatio viriää ohjauksellisissa tilanteissa helposti ja usein kannattelun ja tutkimisen taidot ovat ne joita on syytä vahvistaa. Mutta millaista on taitava ongelmanratkaisun tukeminen ohjauksessa?

Mielestäni on sääli, jos ohjaus jää vain kannattelun ja tutkimisen tasolle, vaikka joskus voidaan pitkäänkin viipyä näissä vaiheissa, luoden rikkaampaa, dynaamisempaa ja joustavampaa perustaa ongelmanratkaisulle. Itse jäsennän niin, että ohjauksen ongelmanratkaisuorientaatiossa on kyse ohjauksesta, jossa painotetaan käytännön kokeiluja ja toiminnan kehittelyä. Kun ohjausprosessissa on hyvä luottamus ja taustalla laadukasta ajattelun yhteiskehittämistä, on luontevaa keskittyä kehittelemään erilaisia toimintaa kehittäviä perusteluja kokeiluja.

Kulttuurimme on nykyään aiempaa kokeilumyönteisempää. Ajatellaan, että ideoiden toimivuus on hyvä mahdollisimman nopeasti testata tosielämässä. Mielestäni myös ohjauksen hyödyllisyys testataan siinä, kuinka hyvin se tukee uskallusta tehdä erilaisia toimintaa kehittäviä kokeiluja. Koska ohjauksessa kokeilut kytkeytyvät tutkimisen prosesseihin, jolloin kokeilut rakentavat jatkuvuutta ja kehittävät ajattelua. Ja toisaalta, jos ohjauksessa on kannattelua, niin kokeilut tuovat onnistuessaan ja epäonnistuessaan mukanaan paljon kannateltavaa, myönteisten ja kielteisten tunteiden kirjon.  

Monissa organisaatioissa on käynnissä useiden rinnakkaisten isompien ja pienempien uutta luovien kokeilujen hullunmylly. Kokeilut ovat työtodellisuutta hajottavia, jos niitä ei ole mahdollisuutta kytkeä työtä koskevaan ajatteluun ja ammatillisiin jäsennyksiin. Uuden kokeileminen saattaa herättää myös voimakkaita tunteita, joiden esille tuomiseen ja kannatteluun ei aina ole varattu tilaa. Kokeiluvetoisessa organisaatiossa sellaisten yksilöiden ja ryhmien on helpompi toimia, joilla on vahvat tutkimisen ja kannattelun taidot plakkarissa.

Vai sittenkin liikkeelle kokeilemalla?

Yllä oikeastaan esitän, että ideaalia olisi lähteä aina liikkeelle kannattelemalla ja tutkimalla, sitten vasta suuntautua kokeilujen muotoiluun. Useammin taitaa kuitenkin olla niin, että kannattelun ja yhdessä ajattelemisen taitojen kehittymättömyys tulee esille, kun kokeilujen aallot ovat käynnissä. Pysähtyminen saattaa tuntua silloin aivan mahdottomalta, vaikka siitä todennäköisesti olisi enemmän hyötyä kuin mistään muusta.

Siksi oikeastaan ajattelen, että yhtä lailla ohjausprosessi voi lähteä liikkeelle kokeilevasta orientaatiosta ja sitten liikkua tutkivan orientaation ja kannattelun suuntaan. Kokemukseni mukaan tällainen lähestymistapa sopii hyvin ainakin dynaamisiin ja innovatiivisiin työkulttuureihin. Se voi olla myös toimiva lähestymistapa muutostilanteessa tai projektimyllyyn joutuneessa organisaatioissa. Keskeistä tällöin on kuitenkin paitsi kokeiluihin kannustaminen myös tutkimisen ja kannattelun tarpeiden tunnistaminen ja syvällisempien ja merkityksellisempien kokeilujen muotoilun kautta. Tutkimisen paikkoja voi tällöin rakentaa niin, että kokeiluja juurrutetaan syvällisessä yhdessä ajattelussa. Silloin kokeilut eivät tunnu pistemäisiä huitaisuilta, vaan testaavat ajattelun pätevyyttä ja toimivuutta. Kannattelun paikat puolestaan syntyvät luontevasti tarpeesta käsitellä vastarinnan ja innostuksen ristiriidan herättämiä tunteita. 

Posted in Luin, näin, koin | Kommentit pois päältä artikkelissa Ohjausprosessin vaiheiden jäsentelyä

Ohjaus on kannattelua, tutkimista ja ongelmanratkaisua

Posted on toukokuu 26, 2016 by Mari Käki

Sanna Vehviläinen jäsentää 2014 julkaistussa kirjassaan Ohjaustyön opas ohjausta kolmen orientaation kautta: kannattelu, tutkiminen ja ongelmanratkaisu. Käytän jäsennystä sekä oman ohjaustyöni ymmärtämiseen työnohjaajana ja pitäessäni ohjauksen koulutuksia, mutta myös auttaessani ohjattaviani jäsentämään omaan työhönsä liittyviä ohjauksellisia kohtaamisia. Jäsennys herättää usein tämäntyyppisiä oivalluksia: ”Ahaa. Siksi neuvoni eivät menneet perille!” ”Hän tarkoittaa siis, että haluaa kannattelua, kun sanoo, että haluan vain että kuuntelen.” ”Nyt ymmärrän, miksi ärsyynnyn, kun hän alkaa ratkoa ongelmiani.” ”Se onkin siis juuri tuo yhdessä tutkiminen, joka tuottaa oivalluksia ja ihan älyllistä mielihyvää hänen kansaan keskustellessa.”

Ohjaustyön oppaassa ohjausta käsitellään vuorovaikutuksen muotona, joka on tuttu kaikilla elämänalueilla. Ohjaamme ja olemme ohjattavina perheessä, ystävyyssuhteissa, koulutuksessa ja ammatinvalinnassa, terapiassa, työnohjauksessa, harrastuksissa ja työelämässä sekä lukuisissa muissa tilanteissa. Ohjaus jäsentyy näin kasvua edistävän kohtaamisen ydinilmiöksi, ja ohjausta tekevät niin koulutetut ammattilaiset kuin kuka tahansa. Ohjauksen oivaltaminen näin laajasti tukee mielestäni oppimisen siirtovaikutusta. Voit esimiehenä tai projektipäällikkönä hyötyä siitä, mitä oivallat vanhempana tai urheilujoukkueen valmentajana. Ohjaus on siis hyvin arkista ja erittäin perustavanlaatuista myös tilanteissa, joita emme ohjaukseksi nimitä.

Onnistuneen ohjauksen kriteerit eivät tässä jäsennyksessä nouse siitä, toteutetaanko ohjauksessa jotain tiettyä lähestymistapaa, vaan siitä tukeeko kohtaaminen ohjattavan toimijuuden vahvistumista. Kun Vehviläinen kuvaa ohjauksen kolmea orientaatiota: kannattelu, tutkiminen ja ongelmanratkaisu, hän ei tarjoa mitään niistä erikseen eikä yhdessäkään hyvän ohjauksen metodiksi. Sen sijaan jäsennys auttaa kaikkia ohjauksellisista kohtaamisista kiinnostuneita tekemään havaintoja ohjauksellisesta vuorovaikutuksesta ja näiden havaintojen avulla tutkimaan ja kehittämään omaa ohjaustaan. Jokaisella ohjauksen orientaatiolla on oma paikkansa ja aikansa, korvaamaton tehtävänsä ohjauksellisissa kohtaamisissa.

Ohjaustyön opas -kirja perustuu Sanna Vehviläisen asiantuntemukseen vuorovaikutuksen tutkijana ja kokeneena ohjaajana ja ohjauksen kouluttajana. Olen tässä avannut, miten itse ymmärrän nämä orientaatiot, eli aivan referaatista tämä ei nyt käy, mutta Sanna on omassa blogissaan avannut asiaa muutamaan otteeseen ja kirjasta löytää sitten lisää.

Kannatteleva orientaatio:
Mitä on meneillään ja miltä se tuntuu?

Kannattelevassa orientaatiossa on kyse kuuntelun ja läsnäolon taidosta. Sen ytimessä on ajatus, että ihminen tarvitsee toista ihmistä kohdatakseen todellisuuden, jakaakseen kokemukseen liittyviä tunteita ja tuntemuksia. Kannattelevassa kohtaamisessa suostumme pysähtymään toisen ihmisen huolien ja ongelmien äärelle ja ilmaisemme, että olemme valmiita keskittymään hänen asiaansa. Kannattelevassa orientaatioissa ilmaisemme myös valmiutta asettua kuuntelemaan paitsi toisen asiaa, myös kohtaamaan avoimesti asian herättämiä tunteita ja oloista. Kun ohjattava kokee tulevansa kannatelluksi, hän ilmaisee sitä yleensä niin, että tuli nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi.

Tutkiva orientaatio:
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Tutkivassa orientaatiossa on kyse siitä, että vuorovaikutuksessa keskitytään tarkastelemaan ja koettelemaan toiminnan, huolien, ongelmien tai valinnan taustalla olevia näkemyksiä ja käsityksiä.  Tutkivassa orientaatiossa käsillä olevaan asiaan voidaan suuntautua ihmetellen, havaintoja keräten ja niitä jäsennellen. Tutkivan orientaation tavoitteena on, että sekä ohjattava että ohjaaja ymmärtäisivät käsillä olevaa ilmiötä rikkaammin ja tunnistaisivat siihen liittyviä ajattelun tapoja syvemmin. Kun ohjattava saa tutkia omaa ajatteluaan ja tulla tietoiseksi tavoistaan jäsentää asioita hänelle yleensä syntyy paljon oivalluksia tilanteestaan ja syttyy myös mahdollisuuksia jäsentää asioita toisin. Ohjattava ilmaisee tätä tavallisesti niin, että hän kokee, että hän ymmärtää paremmin itseään ja maailmaa, että hänellä on rikkaampi, monipuolisempi ja syvällisempi kuva käsillä olleesta asiasta.

Ongelmanratkaisun orientaatio:
Mitä voisin kokeilla seuraavana?

Sanna Vehviläinen jäsentää kirjassaan ongelmanratkaisua neuvon ja palautteen näkökulmasta. Itselleni tämä orientaatio jäsentyy siten, että kohtaamisessa hahmotetaan, mitä kannattaisi tehdä seuraavana, eli suuntaudutaan asian kannattelusta ja ymmärtämisestä kohti toimintaa, valintoja, ratkaisuja, päätöksiä ja tekoja. Ohjattava tietää, mitä tehdä seuraavana, mitä valita, mitä päättää tai mitä pitää kokeilla. Kun ohjattava kokee, että vuorovaikutus tukee ongelmanratkaisua, hän ilmaisee, että ohjauksesta on saanut eväitä, että ohjaus on ollut hyödyllistä ja siitä on ollut konkreettista apua tai että on saanut hyödyllisiä neuvoja.

Lamppu syttyy

Kun olen käyttänyt ohjauksen kolmen orientaation jäsennystä, lamppu syttyy usein siinä kohtaa kun kannattelun ja tutkimisen merkitys avautuu. Ongelmanratkaisun orientaatio on meille jostain syystä tutumpi. Kun toinen ihminen lähestyy meitä huolen tai ongelman kanssa, on hyvin tavallista että kiirehdimme ratkomaan asiaa. Saatamme jopa olettaa, että emme voi muuten tukea toista, kuin antamalla hyviä neuvoja ja konsteja. Neuvotut ihmiset kuitenkin ovat usein tyytymättömiä tai neuvoja ihmettelee, miksi hänen hyvät neuvonsa valuvat kuin vesi hanhen selästä, vaikka toinen itse tuli kertomaan ongelmaansa.

Arvelen, että tukeudumme neuvoihin tottumuksesta. Kannatteleva ja tutkiva orientaatio eivät aktivoidu yhtä helposti ja luontevasti tilanteissa, joissa huolia kerrotaan. Toisaalta kyse voi olla siitä, että emme vain tunnista kannattelun ja tutkimisen keinoja emmekä osaa käyttää niitä tietoisesti. Mutkikkaiden ja kipeiden asioiden äärellä koemme avuttomuutta, jos meillä ei ole tarjota toiselle vastauksia, tietoa, varmuutta ja ratkaisuja. Asiantuntijan ja ongelmanratkaisijan rooliin asettuessaan on ehkä turvallisen etäisyyden päässä sekä ongelmasta että ongelman esittäjästä ja voi välttää omia epämiellyttäviä tunteitaan.

Mihin tätä jäsennystä voi käyttää?

Ohjauksen kolmen orientaation jäsennys auttaa…

… havainnoimaan ja ymmärtämään omaa ja toisten toimintaa tilanteissa, joissa keskiössä on oppiminen, kehittyminen, ihmiselämän ongelmien ratkaisu tai kasvu. Malli ei tarjoa patenttiratkaisuja, mutta sen avulla on suhteellisen helppo tunnistaa, mikä itselle on ohjauskohtaamisissa tuttua ja luontevaa ja mikä puolestaan kaipaa vahvistusta. Moni oivaltaa mallin kautta, miksi jotkin tilanteet sujuvat ja toiset eivät, miksi parhaista yrityksistä huolimatta ohjaus voidaan kokea epätyydyttävänä. 

… tekemään kokeiluja ohjaajana kehittymisessä. Ohjauksessa pärjää ihan arkisia vuorovaikutuksen taitoja kehittämällä. Ei tarvitse osata mitään ihmeellistä. Jo sillä, että tunnistaa ohjausvuorovaikutuksen elementtejä ja osaa hahmottaa niiden merkitystä, auttaa vaihtelemaan niitä tietoisesti ja joustavasti. Jokaisella on yleensä jokin ohjauksen orientaatioista hyvin hallinnassa ja muistakin paljon kokemusta sekä ohjaajana että ohjattavana. Siltä perustalta kokeiluja on mahdollista muotoilla.

…tunnistamaan omia tarpeita ohjattavana ja pyytämään sellaista tukea kuin tarvitsee. Jäsennys auttaa siis myös ohjattavia. Jos tarvitset empaattista kuuntelijaa, ei kannata kääntyä ihmisen puoleen, jolta saat tavallisesti vain neuvoja. Tai jos tarvitset hyviä käytännöllisiä neuvoja voit pyytää niitä suoraan, vaikka toinen olisi luontevammin suuntautunut kuuntelemaan empaattisesti.

…välttämään vatvontaa, taivastelua ja huolissa piehtarointia. Usein ongelmat, joita on käsitelty useissa tilanteissa, mutta jotka eivät silti tunnu ratkeavan, ovat joutuneet vatvontaan. Tilanne ei ole tullut sen enempää kohdatuksi ja kannatelluksi, tutkituksi kuin ratkotuksikaan. Todennäköistä sen sijaan on, että tuolloin yhden huoli on vetänyt meidät mukanaan huolen syövereihin. Ohjaustyön ammattilaisille vuorovaikutuksen ote, jossa yhdistyy empaattinen kohtaaminen ja pitäytyminen erillään ongelmasta on yksi ammatillisuuden ydinasia, mitä myös rooli ammattilaisena tukee. Ohjauksen orientaatiomalli auttaa ketä tahansa liikkumaan tähän suuntaan ja hyötymään tällaisesta asenteesta, vaikka emme ammattilaisen roolia otakaan siellä missä se ei ole asiaan kuuluvaa.

…antamaan arvoa läsnäololle ja keskittymiselle hyvän kohtaamisen perustana. Moni kuohuttava asia ratkeaa sillä, että kokee tulleensa kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Lähes aina, kun otan kannattelevan orientaation esille, tämä sama oivallus syntyy. Ihmiset ymmärtävät joko miksi itse eivät ole kokeneet tulleensa kuulluksi tai ymmärtävät, miksi ovat saaneet palautetta, että ”sä et koskaan kuuntele mua”, vaikka ovat tehneet parhaansa neuvoakseen toista.

…ylipäätään kehittymään toisten oppimisen, kasvun ja kehittymisen tukemisessa. Tämähän on kaikille ihmisille tavattoman tärkeää lukuisina arjen hetkinä, saada tukea osakseen ja saada tukea toista. Ohjaamisen taidoissa kasvaminen ja kehittyminen auttaa meitä rakentamaan parempia työyhteisöjä, olemaan parempia johtajia ja johdettavia, se tekee meistä viisaampia vanhempia, arvokkaampia ystäviä, kuuntelevampia kumppaneita. Ehkei se meistä sentään ihan täydellisiä tee, mutta parempia ihmisiä kuitenkin ja elämästä rikkaampaa.

…sukeltamaan syvemmälle. Joskus tuntuu, että pelkäämme kohdata toisiamme  syvällisesti ja rikkaasti. Pelkäämmekö omia ja toisten tunteita? Sitä, ei oltaisi vai asiassa ja kohdattaisi jotenkin ensisijassa neutraalisti ja asiantuntijoina. En osaa nyt oikein perustella miksi näin on, mutta kokemukseni mukaan tämä malli auttaa ihmisiä avaamaan sydäntään vähän enemmän raolleen. Syvällinen kohtaaminen, kokemusten yhdessä pureskeleminen onkin taas turvallista ja tavallista. Ihmisenä ihmiselle.

Posted in Luin, näin, koin | Kommentit pois päältä artikkelissa Ohjaus on kannattelua, tutkimista ja ongelmanratkaisua

Ohjeita menetyn itseilmaisun takaisin valtaamiseksi

Posted on toukokuu 25, 2016 by Mari Käki

Innostuin tämmöisen neuvolistan laatimaan. Vaikea sanoa mistä syystä. Ehkä vähän höpsöttelyn tähden, ehkä siksi, että joskus on hyvä koota itselleen pahan päivän varalle hyviä neuvoja. Ehkä siksi, että se paha päivä saattaa olla jopa nyt! En tiedä ketä tässä enemmän neuvon itseäni vai jota kuta toista. Neuvoni innoittajana on Clarissa Pinkola Estésin kirja Naiset jotka kulkevat susien kanssa, jossa Pinkola Estés käsittelee naisten sielunelämää ja luovuutta monipuolisesti, syvällisesti, innostavasti ja välillä ihanan sekopäisesti ja sekavasti. Kirjan neuvot tuntuivat niin virkistäviltä ja tarpeellisilta, joten tein niistä oman versioni.

 1. Ota vastaan kohteliaisuudet

Ota siis vastaan kohteliaisuudet, sillä se auttaa näkemään asiat realistisesti. Jos päästät korvistasi sisään vain kritiikkiä ja arvioita, kuva omasta merkityksestäsi vääristyy pahasti.

Avaa korvasi ja sydämesi vilpittömille kehuille ja kiitoksille. Anna niiden virrata sisään ja kohtaa ne samalla kunnioituksella kuin kohtaat minkä tahansa muunkin totuuden. Maistele kohteliaisuuksia kuin kalliita viinejä pitkään ja keskittyen, niin kauan kuin kehun maku vielä viipyy suussasi. Kuulostele niitä tarkkaan ja tunnista kaikki äänensävyt. Nuuhki kohteliaisuuksien tuoksua kaikissa vivahteissaan ja tunnustele herkin sormenpäin kehujen muodot, kovat ja upottavat kohdat, karheudet, pehmeät nukat ja vaivihkaa kutittavat kolot. Nauti kaikin aistein.

Älä väitä itsellesi, että vilpitön kehu olisi imartelua, jos se ei sitä ole. Itsekritiikille on runsaasti oikeita aikoja ja paikkoja, mutta kohteliaisuuksien vastaanottokomiteaan sitä ei kannata kutsua eturiviin.

Kohteliaisuus poistuu avoimesta sydämestä yhtä nopeasti kuin on sen vallannutkin. Ei ole mitään tarvetta takertua kehuihin, tuoreet ovat aina mehukkaampia ja maistuvat raikkaammilta kuin vanhat ja paljon käytetyt. Kohteliaisuuden veden voi antaa virrata oman olemisesi pyörteeseen ja antaa sen myös virrata sieltä ulos. Kehut jatkavat matkaansa tehtyään tehtävänsä ja sinä jatkat omaasi.

2. Pysy avoimena ja reagoi

Pysy avoimena, herkkä vaistoisena ja rentona, että voit reagoida kun mehukas mahdollisuus osuu kohdalle. Olisi hyvä oppia ovelasti vaanimaan mahdollisuuksia edistää luovia hankkeita ja niiden menestystä. Keskity saalistamiseen. Löydä se, mikä on piilossa. Tartu tilaisuuteen.

Älä nirise. Vastaa siihen, mitä ympärilläsi tapahtuu. Valitse. Avaudu lukemattomille vaihtoehdoille ja tee valinta, joka ilmentää sinun tahtoasi ja elämää tässä hetkessä.

Toimi. Puhu. Tee. Ole läsnä.

3. Päästä itsesi vapaaksi

Näin minä oikeasti ajattelen, kun olen järjissäni, että luovuus, ideat, elämä ja merkityksellisyys virtaavat luonnostaan ja itsestään. Eipä niitä mikään estä, ellen minä itse rakentele patojani. Jos olet jumissa, sinun pitäisi löytää se, miten estät itseäsi. Vapauta luovuutesi itse luomistasi esteistä.

Salli ideoiden, ajatusten, tunteiden, sanojen, tekojen ja puheen syntyä, ja salli niiden myös kuolla. Mitään ei kannata torjua suoralta kädeltä.

Suostu olemaan tyhmä. Anna timanttien tippua huuliltasi.

4. Aloita heti 

Jos epäonnistuminen pelottaa, aloita epäonnistuminen heti, niin pääset onnistumisvaiheeseen nopeammin. Voi kun muistaisin tämän ohjeen useammin! Ja sitten vielä tämän. Suostu aloittamaan aina uudelleen. Jos pelkäät, se ei haittaa, voit antaa pelkosi purra sinua, siihen tottuu.

5. Jatka loppuun

Ole ehdoton sen suhteen, että mikään ei saa estää sinua jatkamasta loppuun asti. Jatka uppoutumistasi, materiaalin keruuta, seikkailuja, taiteen tekemistä, sielun parsimista, mikä ikinä on se kaikkein tärkein asia, mihin olit jo ryhtynyt, mutta joka ei vielä ole päätöksessä.

Melkein kaikki merkitykselliset asiat edellyttävät enemmän sinnikkyyttä, toistoa ja uskoa kuin erinomaisuutta tai vahvuutta. Jatka erityisesti kun kohtaat vaikeita vaiheita, älä vältä niitä, vaan sido vaikka itsesi tuoliin, että pääset vaikeiden, sotkuisten ja työläiden vaiheiden yli etkä luovuta.

Jatkaminen tarkoittaa usein sitä, että on kohdattava eteen tulevat psykologiset vaikeudet, selvitä, karkoita tai muunna ne. Ole määrätietoinen niiden suhteen ja rakasta luovaa työtäsi enemmän kuin piehtarointia vaikeuksissa. Oijoi. No niin. Siis ei enää piehtarointia vaikeuksissa, edes siinä, että minusta ei ole tähän.

Urhea animus on kuin luovan mielen sosiaalityöntekijä, joka kutsutaan paikalle kun luovuuden vanhemmat väsähtävät eivätkä jaksa pitää huolta lapsistaan. Vai alkavatko peräti kohdella heitä kaltoin tai näännyttää nälkään? Kun animus pitää huolta luovan työn lapsista, voimme palata taas toimeen, kun voimat palaavat.

Posted in Uncategorized | Kommentit pois päältä artikkelissa Ohjeita menetyn itseilmaisun takaisin valtaamiseksi

Ohjauksen hengenheimolaisia

Posted on joulukuu 18, 2015 by Mari Käki

Olen noin parin vuoden ajan tehnyt työnohjausta ja valmennusta yksinyrittäjänä. Vaikka teen paljon yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa, niin tänä syksynä olen aivan erityisesti havahtunut siihen, että oma kehittymiseni ohjaajana tyssää, ellen saa olla yhteistyötä ja tavallista kuulumisten vaihtoa syvemmässä kollegiaalisessa vuorovaikutuksessa ohjauskollegojen kanssa. Etsin siis lähelleni ohjaustyötä tekeviä ihmisiä, joiden kanssa koen hengenheimolaisuutta. Olennaista ei ole se, millä ohjauksen alueella työtämme teemme, onko kyse työnohjauksesta vai mindfulness-ohjauksesta, fasilitoinnista vai coachauksesta tai vaikka liiketerapiasta. Sillä on enemmän merkitystä, millaiseen ohjauksen filosofiaan kiinnitymme, miten ohjauksen ymmärrämme ja mitä sillä tavoittelemme sekä valmiudella keskustella kaikesta tästä.

Yksi merkityksellinen kohtaaminen ohjauksen hengenheimolaisen kanssa oli viime maanantaina. Juho on mindfulness-ohjaaja ja minä työnohjaaja ja valmentaja. Kohtaamisessa toteutui niin moni sellainen ohjauksen kollegiaalisen tuen elementti, että palasin vielä tänään pohtimaan asiaa ja kaikkia sen puolia. Tuli olo, että haluan koota nuo elementit nyt tietoisesti yhteen, sillä tällaisia kollegiaalisia kohtaamisia haluan jatkossakin olla luomassa.

1. Oivalluksen  jakaminen

Tapaamisemme alkoi henkilökohtaisen kasvukokemuksen jakamisella. Juho kertoi oivalluksen hetkestä, jossa havaitsi itsensä kertomassa tarinaa itsestään, edellyttämässä itseään sitten elämään tätä sepittämäänsä tarinaa ja siihen liittyviä odotuksia. Hän kertoi, miten tarinan havaitseminen sai kyllästymään koko touhuun ja siitä, millaisen olemisen avaruuden juuri tuo kyllästyminen avasi, sekä oivalluksista joita siihen kytkeytyi oman mielen toiminnasta.

Se tuntuu jo itsessään arvokkaalta, että voi jakaa ja todistaa näitä oivalluksen hetkiä. Se kertoo siitä, että emme koskaan ole valmiita, vaan aina oppimassa, vaikka ohjaisimmekin muita. Oikeastaan tällainen kyky havaita omaa keskeneräisyyttä on varmaan hyvän ohjaajan yksi tärkeimmistä herkkyystaidoista. Kyky jakaa oppimiskokemuksia taas luo maaperää, jossa tapahtuu kasvua ja viisastumista jatkossakin.

2. Vaikeuksien jakaminen

Keskustelimme myös minun kuulumisista, jotka olivat siitä oppimisprosessin sotkuisemmasta vaiheesta. Kun on keskellä vaikeaa tilannetta, eikä itsekään vielä tiedä, miten ja milloin voi asian suhteen päästä taas jaloilleen. Sain peilausta tilanteeseeni, luvan olla vaiheessa ajatuksineni ja tuntemuksineni, muutamia ajatuksia, miten minun kannattaisi ehkä toimia.

3. Ammattikäytäntöjen reflektointi

Keskustelimme ohjauksesta, sillä olin ottanut esille tämän, että etsin ohjauksen hengenheimolaisia ja haluaisin kohtaamisia, joissa keskusteltaisi ohjauksen teemoista jotenkin syvemmin. Keskustelu ei ollut erityisen jäsenneltyä, mutta näin jälkikäteen voisi ajatella, että sen teemana oli: Millaiseksi ohjaustilanteet rakennetaan mindfulness-ohjauksessa ja miksi ja mitä yhteistä löydän niistä suhteessa omaan ohjaustyöhöni? 

Juho kertoi sellaisesta käytännöstä, että kun mindfulness-ryhmän jäsenet kertovat omista kokemuksistaan, niin toiset eivät kommentoi niitä. Tämä on ohje, jonka hän antaa ja se perustuu hänen saamaansa koulutukseen. Se tuntuu hänestä viisaalta ja palvelee hyviä asioita ryhmässä. Piirityöskentelyssä tämä on hyvin yleisesti käytössä oleva ohje, itsekin usein ohjeistan niin. Pohdimme sitä, mitä tällä tavalla järjestetty vuorovaikutus rakentaa? Kokemuksemme mukaan se rakentaa juuri tietoista läsnäoloa sekä purkaa reagoivan kuuntelemisen ja keskustelun käytäntöjä. Oli tärkeä kirkastaa itselle tällaisen vuorovaikutuksen järjestelyn menettelyn taustaa.

Juhon mindfuness-ohjauksessa ohjaaja kuitenkin kommentoi kokemuksia. Mutta millä tavalla ohjaaja kommentoi? Keskustelimme tästä. Juho kertoi esimerkkejä ja minulle hahmottui kuva, että mindfulness-ohjaajana hän pyrkii keskustelemaan ohjattavan kanssa siten että ohjattavan kokemus syvenee ja rikastuu, eli kasvattamaan tietoisuutta kokemuksen eri ulottuvuuksista. Tämä voi tapahtua esim. kysymyksillä, jotka tuovat lisää yksityiskohtia esiin… Kun kerroit, että tuntui pahalta, kerrotko lisää, millä tavalla pahalta? Missä tämä tunne tuntui kehossa? Millaisia ajatuksia heräsi? Hän siis toimii kuten kuka tahansa taitava ohjaaja toimisi tuossa tilanteessa.

Kysymyksen avulla ohjattavan kokemus pääsee esille rikkaasti, monipuolisesti ja syvästi. Kokemuksen esille tuominen, todistaminen ja kannattelu, tietoinen läsnäolo sille mitä on, siinä on itsessään jotain kaunista ja parantavaa. Joskus mitään muuta ei ole tehtävissä, toisinaan paljon muuta ei tarvita.

Kysymysten lisäksi Juho pyrkii ohjattavien kokemuksia kommentoidessaan käsitteellistämään esille tuotuja kokemuksia. Mindfulness-ohjauksen tavoitteena on oppia ymmärtämään oman mielen toimintaa. Käsitteellistäminen auttaa ryhmää ymmärtämään, millä tavalla tämä erityinen kokemus on rakenteeltaan samanlainen kuin monet muut yhtä erityiset kokemukset.

Totesimme, että molemmat toimimme näin, sillä se toimii ja palvelee jotain arvokasta, mutta miksi se toimii ja mitä arvokasta se palvelee? Aiemmin olen ajatellut oikeastaan vain asian älyllistä puolta. Kun keskustelun käsitteellistä tasoa nostetaan, ihmisten kyky oppia ja soveltaa oppimaansa eri tilanteissa lisääntyy. En ollut tullut ajatelleeksi, että kokemuksen käsitteellistämisessä on myös emotionaalinen puoli.

Ihmiset monesti ajattelevat, että kärsimys ja ongelmat erottavat heidät toisista ihmisistä, että heissä on jotain vikaa kun he kärsivät. Kun kokemuksia jaetaan hyväksyvästi ja sekoittamatta niitä toisiinsa ja sen jälkeen ohjaaja auttaa ymmärtämään, että tällaista on olla ihminen, vaikka meillä kaikilla on omat ongelmamme, jaamme sen, että meillä on ongelmia. Tässä yhdistelmässä on jotain syvästi hoitavaa.

Keskustelimme vielä metapuheesta… Se on sitä, mitä tässä teen. Se mahdollistaa muun muassa sellaisen hienon asian, että kun on koettu jotain, mikä on totta, kaunista ja oikein, metapuheen avulla tuo kaunis otetaan oikein kunnolla esiin ja katsellaan, miten se oli mahdollista. Miten me teimme sen? Miten sinä teit sen? Annetaan sille sen arvo. Usein metapuheen avulla tulee kokemukseni mukaan esiin se, että hyvät asiat, kuten viisas tapa olla suhteessa ongelmiin, omiin ja toisten, siinä ei ole itsessään mitään kovin vaikeaa tai ihmeellistä, vaan sellaista mihin kuka tahansa pystyy.

Ohjauksen käsitteellistämisen pohtiminen

Sivusimme myös sitä, mikä mahdollistaa sen, että ohjaajana pystyy tällaisia taitoja viljelemään? Se ei todellakaan ole sen tietäminen, että ohjaajan kuuluu esimerkiksi kannatella, esittää oikeanlaisia kysymyksiä tai viljellä metapuhetta. Nämähän ovat ihan tavallisia vuorovaikutuksen tapoja, eivätkä mitään metodeja. Vaikuttaa siltä, että niitä käyttää oikein ja oppii hallitsemaan, jos ohjaus on juurtunut oikeanlaiseen pyrkimykseen. Luulen, että syvä juurtuminen tietoisen läsnäolon harjoittamisen intentioon tuottaa sellaista toimintaa kuin on tarpeen, sellaisia sanoja, sellaista lämpöä, sellaisia ohjauksen muotoja kuin on tarpeen. Yksi tapa, millä ohjauksen intention juurtuneisuus ilmenee on se, että ohjaaja on halukas oppimaan. Eli hän havainnoi omaa toimintaansa, pyytää palautetta toiminnastaan ja käyttää useita peilejä ymmärtääkseen toimintansa, hän haluaa perustella valintojaan, miettiä vaihtoehtoja sekä tehdä uusia kokeiluja.

Ohjauksen käsitteellisen jäsentelyn merkitys on siis sama kuin minkä tahansa kokemuksen käsitteellistäminen: lisätään ohjausta koskevaa tietoisuutta, syvennetään, rikastetaan, laajennetaan sitä ja lopulta vaikuttaa viisaampaan toimintaan. Jos tuntuu, että jokin ohjauksen menettely on toimiva, niin tietoisuutta asiasta voi rikastaa kysymällä esim. Millä tavalla se toimii? Missä se näkyy että se toimii? Mitä se rakentaa kun se toimii?

Juho toi kyllä esiin myös vaaran, joka liittyy ohjauksen käsitteellistämiseen: se voi johtaa siihen, että ohjaaja alkaa tarkkailla itseään arvioiden tai jopa arvostellen. Hän havainnoi ehkä enemmän sitä, toteuttaako jotain tiettyjä toimintamalleja kuin sitä, että toteutuvatko ohjauksen syvemmät intentiot. Tällöin käsitteellistäminen ei palvele ohjausta, vaan voi tuottaa toiminnan jäykkyyttä ja turhaa epävarmuutta. Toisaalta käsitteellistämättä jättämiseen sisältyy vaara tiedottomasta, automatisoituneesta toiminnasta, jota ei osata perustella kuin pinnalta eikä lainkaan syvistä intentioista käsin, tai ei osata havainnoida kuinka intentiot toteutuvat käytännössä ja miten voisi vielä taitavammin toimia niiden suunnassa.

Riita ja sopu

Ja sitten kohtaamisessa oli vielä yksi episodi. Teimme riidan ja selvitimme sen. Olimme keskustelleet taitavasta vuorovaikutuksesta ja sitten olimme itse taitamattomia ja pystyimme huomaamaan sen. Se oli suunnattoman hieno asia. Yleensä on helppo huomata, millä tavalla pöljästi jotkut muut toimivat, mutta saada itsensä rysän päältä kiinni riidan teosta ja vielä onnistua kääntämään yhdessä kurssi! Mitä parempaa kollegiaaliselta kohtaamiselta voisi enää toivoa.

Posted in Luin, näin, koin | Kommentit pois päältä artikkelissa Ohjauksen hengenheimolaisia

Arnold Mindellin Polta puusi -prosessi

Posted on joulukuu 15, 2015 by Mari Käki

Polta puusi -prosessi on tarkoitettu kaikille, jotka ovat joutuneet henkisen väkivallan uhreiksi julkisissa tilanteissa (perhe, työpaikka, koulutus, harrastus, kansalaistoiminta…) ja haluavat työstää kokemusta. Alla olevien ohjeiden avulla voit itsenäisesti tai ystävän tai ohjaajan tuella työskennellä tämän prosessin kanssa. Aiemmassa postauksessa kirjoitin vähän taustaa työskentelylle.

Ohjeistukseni puiden polttoon on erittäin vappaa käännös Arnold Mindellin selostamasta Burning your wood -prosessista teoksessa Sitting in the Fire. Vaikka en ole kääntänyt prosessin kuvausta sanasta sanaan, niin ohjeistus noudattaa tarkasti Mindellin selostuta, vapauksia olen ottanut lähinnä etsiessäni itseäni puhuttelevia tapoja muotoilla kysymykset. Mindellin ohjeistus oli sinä-muodossa ja alla oleva ohjeistus minä-muodossa.

Eniten olen muuttanut sanoitusta prosessin viimeisen vaiheen ohjeistuksessa, jossa teemana on väkivallan kokemuksen hengellinen (spiritual) työstäminen. Hengellisen työskentelyn sanoittaminen, hengistä, jumalista ja johdatuksesta puhuminen herättää minussa epävarmuutta. En voinut kuitenkaan jättää tätä vaihetta pois ohjeistuksesta. Koen, että se on erittäin tärkeä osa kokonaisuutta ja ennen kaikkea se on vaihe, josta oman toiminnan mahdollisuudet alkavat konkretisoitua. Mindellin versiossa korostuu enemmän henkien kutsuminen oman työstämisen tueksi, itse puhun mielummin sisäisistä äänistä tai sisäisestä viisaudesta. Olen kuitenkin kirjoittanut ohjeistuksen Mindellin hengessä niin, että henkilölle, jolla on elävä suhde uskontoon, jumalaan tai henkiin, on mahdollisuus sanoittaa omassa työskentelyssään juuri niillä sanoilla hengellistä prosessointia.

Olkaa hyvä, tässä on prosessi kaikille meille, joita elämä on kohdellut myös kaltoin, jotka kärsimme ja ehkä haudomme kostoa, kannamme vihan polttoaineita mukanamme. Tässä kaikille meille, jotka haluamme työstää väkivallan kokemuksemme ja muuntaa ne myönteiseksi voimaksi!

Polta puusi -prosessi

Ensimmäinen vaihe: nuotion teko

1. Milloin menetin selvän mahdollisuuteni puhua sosiaalisissa tilanteissa tai aloin kokea, että näkemyksilläni ei ole arvoa?

2. Mikä oli ensimmäinen tai pahin kerta, kun koin henkistä väkivaltaa?

Minkä ikäinen olin? Minkä vuoksi minua häpäistiin tai kritisoitiin? Johtuiko se siitä, että en noudattanut sosiaalisia sääntöjä tai toiminut normin mukaisesti? Tai siitä, että olin nainen tai tyttö, mies tai poika? Johtuiko se uskonnostani, ihonväristäni, ideoistani, seksuaalisesta suuntautumisestani, älykkyydestäni, terveydentilastani, henkisistä kyvyistäni tai niiden puutteista? Kenen toimesta väkivalta tapahtui? Tapahtuiko se perheeni toimesta, vertaisteni, koulun, kaupungin, sanomalehden vai julkisen vallan toimesta? Minkä nimen voin antaa väkivallalle?

3. Miten voin kuvata ja/tai esittää väkivaltatilanteen?

Miten teen näkyväksi, mitä tapahtui? Jos en voi ketoa tarinaa sanoin, voinko esittää sen esimerkiksi joidenkin symbolihahmojen tai piirrosten avulla? Mitä ihmisoikeuksia tilanteessa loukattiin? Oikeus elämään, ilmaisun vapaus, oikeus onnen tavoitteluun, omanarvontunto, oikeus valita kumppaninsa, oikeus tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti?

Millaisia yksityiskohtia tapauksesta voin palauttaa mieleeni? Keitä oli paikalla? Kuinka vanha olin? Mikä ryhmä tai ryhmiä tilanteessa oli paikalla? Mikä oli valtakulttuurin rooli tilanteessa? Kuka oli tilanteeni passiivinen todistaja?

Missä minuun kohdistunut väkivalta tapahtui? Minä ajankohtana? Heijastuuko siihen mitä minulle tapahtui jokin paikallinen poliittinen tilanne, käynnissä oleva vastakkainasettelu tai konflikti tai laajempi maailmantilanne? Millä tavalla minuun kohdistunut väkivalta liittyy laajemmin siihen, mitä maailmassa tuolloin oli meneillään?

4. Kun käytän mielikuvitustani, mitä tietoa voin lisätä kuvaukseeni?

Millaisia asioita haluan korostaa tai liioitella? Millä tavalla tämä liioittelu on kokemuksellisesti totta minulle tai yhteisölle, jossa tuolloin elin? Millä tavalla liioitteluni ilmaisee sosiaalisen tilanteeni ja tuolloisen maailmani energioiden kenttää?

5. Keitä ovat ne joiden henkisen väkivallan uhri olen? Tai kuka hän on / oli?

Miksi he toimivat niin kuin toimivat? Jatkaako hän edelleen väkivaltaista toimintaansa? Vieläkö ryhmä, johon väkivallan tekijät kuuluvat jatkaa tekojaan? Oliko väkivallan tekijöillä joitain etuoikeuksia tilanteessa, joita minulla ei ollut? (Asemasta, tiedosta, psykologisesta tai hengellisestä vallasta johtuvia etuoikeuksia). Missä hän on / he ovat oppineet käyttäytymismallin, jonka mukaan toimivat? Mikä johti heitä toimimaan kuten he toimivat? Miksi he eivät huomanneet kärsimystäni ja lopettaneet? 

6. Millä tavalla olen ottanut väkivallan osaksi itseäni ja tehnyt siitä yksityisasiani?

Piilotanko osia itsestäni maailmalta, koska olet peloissani? Mitä osia nämä ovat? Onko minulla joitain fyysisiä oireita tai kipuja, jotka voivat olla tämän vaikean muiston perua? Millä tavalla tämän julkinen väkivalta kohdistui ruumiiseeni? Herättääkö tilanne minussa suuttumusta, surua vai ei minkäänlaisia tunteita? Annan itselleni aikaa huomata, mitä tunteita herää ja pyrin olemaan niistä tietoinen.

7. Milloin minua vastaan viimeksi hyökättiin tai milloin minua viimeksi häpäistiin julkisessa tilanteessa?

Mitä yhtäläisyyksiä ja eroja aiemmalla hyökkäyksellä on viimeisimmän tilanteen kanssa? Hahmotanko reaktioissani ja herkkyysalueissani jotain toistuvia kaavoja?

Toinen vaihe: puiden poltto

8. Nyt on aika polttaa puut, jotka ovat jääneet näistä tilanteissa palamatta.

Nyt alkaa työskentelyn emotionaalisesti haastavampi vaihe. Puut ovat nuotiossa, sytykkeet paikoillaan, tulitikut käsillä. On aika uskaltautua polttaamaan se, mikä on vielä polttamatta. On aika kohdata kipu, jota en ole uskaltanut ja voinut tähän mennessä täysin kokea. Parasta olisi, jos tässä tilanteessa minulla olisi joku luotettava ystävä tukena, joku joka pitää riittävää etäisyyttä yllä ja auttaa minua, jos muistini katkeaa tai menetän yhteyden tunteisiini.

Nyt kerron tarinani. Ja kerron sen vielä uudelleen. Annan tilaa kivulleni, surulleni, raivolleni, vihalleni ja kostonhimolleni. Huomaan ne, annan niiden tuntua ja jätän ne rauhaan. En tuomitse niitä enkä yritä työntää niitä syrjään.

Menen niin syvälle tunteisiini kun voin, ilman että satutan itseäni tai jotain toista. Yritän päästä niin syvälle, että tapahtuu tunteiden “enantidromia”, jossa kokemani tunteet kääntyvät vastakohdikseen. Kun menen tämän prosessin läpi, olen jatkuvasti tietoinen epäilyistäni, siitä miten estän itseäni tai missä olen jumissa, hermostuneisuudestani, lauseista jotka jäävät kesken, turruttamisesta, sekavuudesta, muistikatkoksista. Jos minulla on auttaja, pyydän häntä aina välillä kysymään tunnenko oloni turvalliseksi, tunnenko menneeni jo tarpeeksi syvälle, haluanko mennä vielä syvemmälle. Jos olen yksin, kysyn näitä ohjaavia kysymyksiä itse itseltäni.

9. Suren epäoikeudenmukaisuutta, jonka uhriksi olen joutunut.

Suren kokemaani vääryyttä, rakkauden puutetta, kunnioituksen, arvostuksen ja välittämisen poissaoloa. Tunnen myötätuntoa itseäni, suuttumustani ja suruani kohtaan. Voinko antaa raivon ja kostonhimon nousta esiin? Yritän tunnistaa halun pyyhkiä pois koko tilanne tai halun suojella itseäni turruttamalla tunteeni. Huomaan kuinka välillä asiaan liittyvät muistot ovat selviä ja välillä taas epäselviä ja painuvat unohdukseen. Muiston häilyvyys johtuu shokkireaktiosta, joka auttoi minua selviämään elämässä eteenpäin. Olen rohkea. Kun kuljen tunteideni maastossa, kaikki niihin liittyvät yksityiskohdat ovat minulle on merkityksellisiä. Annan kaikille tuntemuksilleni nimen, kuvauksen ja kunnioitukseni sitä mukaa kun ne nousevat esiin.

Jos joudun jumiin, valpastun ja keskityn tunnustelemaan, onko esiin nousevat tunteet musertavia, tuntuvatko ne liian epärealistiselta tai totuuden vastaiselta, liian nöyryyttäviltä. Menen kohti näitä musertavia tunteita. Teen sen itseni ja kaikkien ihmisten tähden.

10. Millä tavalla olen sisäistänyt henkisen väkivallan, jonka uhriksi olen joutunut?

Olenko yli-itsekriittinen? Onko minulla sisäinen ääni, joka häpäisee, mollaa tai vähättelee minua? Millä tavalla toimin itseäni kohtaan samalla tavoin kuin väkivallan tekijät toimivat minua kohtaan? Satutanko itseäni halveeraamalla tai väheksymällä itseäni tai kommentoimalla itseäni alentavasti? Mitä sellaista tiedän itsestäni, mitä en ikimaailmassa kertoisi kenellekään? Onko minulla mitään mahdollisuuksia puolustaa itseäni sisäisiä hyökkäyksiäni ja itsekritiikkiäni vastaan?

Kerron tarinani vielä kerran uudestaan. Nyt tunnustelen sisäistämääni väkivaltaa, jonka voin huomata tavoissa, joilla käännyn itseäni vastaan. Puskenko itseäni liikaa eteenpäin? Esitänkö itselleni liian korkeita vaatimuksia? Edellytänkö itseltäni ihanteellisuutta ja virheettömyyttä? Rajoitanko itseilmaisuani julkisissa tilanteissa tai tukahdutanko tunteitani?

11. Mitä ihanteita väkivallan tekijät kannattivat?

Oliko väkivallan tekijä kulttuurista valtavirtaa vai olivatko he kapinallisia tai henkilöitä, jotka taistelivat vapauden tai sorrettujen puolesta? Mitä vaikuttimia oli minuun kohdistuneen väkivallan takana? Oliko kyseessä heidän omien halujensa tai valtapyrkimystensä tyydytys? Halusivatko he maksaa takaisin jotain, mitä heille oli tapahtunut? Oliko kyseessä yritys vahvistaa jotain moraalista koodia, tehdä minusta varoittava esimerkki? Mitä ajattelen heidän ihanteistaan? Vaikuttavatko nämä ihanteet elämässäni tällä hetkellä? Jos esimerkiksi minua on häpäisty siksi, että olen liian laiska tai liian tyhmä, kritisoinko muita ihmisiä laiskuudesta ja tyhmyydestä tai koenko, että minun tarvitsee ponnistella pitääkseni yllä kuvaa itsestäni fiksuna.

12. Kuvittelen itseni väkivallan tekijäksi.

Otan hänen roolinsa, tai jos se tuntuu liian epämukavalta, voin kysyä itseltäni muistutanko joskus häntä. Vai painostanko itseäni olemaan täysin hänen tai minua vastaan hyökänneen ryhmän vastakohta? Liittyykö mikään vahvuuksistani millään tavalla heidän vahvuuksiinsa? Käytänkö johonkin toiseen ihmiseen valtaa, jota hän käytti minuun? Ehkä jo nyt käytän väkivallan tekijöiden vahvuuksia heitä viisaammin, ehkä en. Voin miettiä onko tilanteessani vastaavuutta sen tyypillisen tilanteen kanssa, jossa ihminen päättää, ettei koskaan vanhempana tule toimimaan kuten omat vanhemmat ovat toimineet, mutta huomaa, että toisin on käynyt.

13. Muunnan väkivallan tekijän vallan myönteiseksi.

Onko väkivallan tekijän vallankäytössä mitään hyvää? Voinko kuvitella käyttäväni hänen valtaansa myönteisellä tavalla? Voinko käyttää valtaa puolustaakseni niitä, kenen oikeuksien yli on kävelty ja lisätäkseni tietoisuutta kärsimyksestä? Kuvittelen, mitä voisin saavuttaa, jos käyttäisin tätä valtaa hyvin ja oikeudenmukaiseti ja kuvittelen kuinka saavutan nuo tavoitteet.

14. Löydän oman ääneni ja minua tukevat sisäiset äänet tai henget.

Minulla voi olla unia, joissa on vahvistavaa viisautta ja ohjausta, useilla väkivallan uhreiksi joutuneilla on. Tuleeko mieleeni tällaisia unia? Olenko nähnyt niissä tai muuten kuvitellut ympärilleni avuliaita henkiä, energioita, jumalolentoja tai hyviä voimia? Voin ajatella, että nämä auttavat voimat ovat liittolaisiani ja nimetä ne Jumalaksi, Buddhaksi, Todelliseksi Itsekseni, sisäiseksi viisaudekseni tai suojelusenkelikseni. Kutsunpa heitä miksi hyvänsä, ja riippumatta siitä ajattelenko näiden oppaiden olevan itseni sisäisiä voimia tai ulkoisia henkiä, niiden apu antaa minulle voimaa. Liittolaisteni ohjaus on hengellinen etuoikeuteni, sen avulla olen selvinnyt väkivallasta ja nyt tuo ohjaus auttaa minua löytämään oman ääneni.

Yritän muistaa tai tuntea liittolaisteni olemassaolon juuri nyt. Kuvittelen hyvien äänten, viisaamman itseni tai elämää suojelevien henkien läsnäolon. Puhun heille. Kuuntelen heitä. Kysyn heiltä itsestäni ja maailmasta. Pyydän ohjausta siihen, mikä minun kuuluisi nyt tehdä, kuinka toimia maailmassa juuri nyt.

Hengellisten liittolaisten ohjaus voi auttaa minua silloinkin kun muut ihmiset eivät voi sitä tehdä. Ohjauksen tarkoituksena on auttaa minua tekemään muodonmuutos keskellä kriisiä.

Posted in Kokeile, Luin, näin, koin, Luova päiväkirja | Tagged | Kommentit pois päältä artikkelissa Arnold Mindellin Polta puusi -prosessi

Kun joudut henkisen väkivallan kohteeksi: polta puusi!

Posted on joulukuu 15, 2015 by Mari Käki

Tänä syksynä olen kohdannut useita tilanteita, jossa ihmiset ovat joutuneet henkisen väkivallan uhreiksi työpaikoilla, koulutuksessa tai vapaaehtoisryhmissä. Tietenkin näissä samoissa paikoissa nämä samat ihmiset, puhumattakaan monista muista, ovat kokeneet myös paljon sellaista mikä on oikein, hyvää ja kaunista. Juhlin sitä ja annan sille suuren arvon! Tällä kertaa haluan kuitenkin erityisesti nostaa esille työskentelyn, joka voi auttaa ihmistä silloin, kun hän kokeen tulleensa syvästi havoitetuksi, häväistyksi, hyväksikäytetyksi, väärin kohdelluksi tai päälle tallotuksi.

Henkisen väkivallan kohteeksi joutunut ihminen kysyy itseltään usein ihan ensimmäisenä, onko hänen kokemuksensa totta, onko hänellä oikeus kokemukseensa ja tunteisiinsa. Voi olla, että hän on yrittänyt ilmaista kokemustaan epäoikeudenmukaisesta kohtelusta väkivallan tekijälle, mutta ei ole saanut tunnustusta kokemukselleen. “Älä ole niin herkkänahkainen.” “Tarkoitus ei ollut nolata, sanoin vain niin kuin asiat ovat.” ”Halusin vain antaa sinulle opetuksen.” “Kyllä sen verran pitää kritiikkiä kestää.” “Vitsi, vitsi.” “Itsehän tätä kerjäsit.” On tavallista, että uhri epäilee kokemustaan tai jopa syyttää siitä itseään.

Tässä bloggauksessa ei kysytä, oletko oikeasti henkisen väkivallan uhri, vaan selvitellään, miten tuollaisesta uhrikokemuksesta voi puhdistautua, sillä se ei ole millään tavalla yksinkertaista. Väkivallan uhrina minulla on kaksi huonoa vaihtoehtoa. 1. Voin kieltää kokemukseni ja tukahduttaa siihen liittyvät epämiellyttävät tunteet kuten suuttumuksen ja häpeän. 2. Voin tunnustaa kokemukseni, jolloin suuttumuksen ja häpeän lisäksi koen kostonhalua, halua tasata tilit, näyttää oma voimani. Jos en onnistu kääntämään oman voiman näyttöäni kostosta myönteiseksi toiminnaksi, muutun uhrista uudeksi väkivallan tekijäksi. Voin väittää, että oma tekoni on oikeutettu, mutta oikeasti siitä tulee vain osa koston kierrettä. Siksi tietenkin myös minua loukannut ihminen saattaa olla paitsi väkivallan tekijä myös uhri itsekin.

Miten koston kierre pysäytetään?

Kirjassaan Sitting in the Fire – Large group transformation using conflict and diversity Arnold Mindell kuvaa prosessia, jonka avulla hän on ohjannut konflikteissa haavoittuneita ihmisiä työstämään uhrikokemusta ja muuntamaan sen rohkeudeksi ja myönteiseksi toiminnaksi. Ensimmäisen kerran hän auttaakseen erästä intialaista naista työstämään kastijärjestelmään ja naisen alistettuun asemaan liittyviä kokemuksiaan.

Työskentely on nimeltään “Polta puusi”. Prosesin nimen Mindell on saanut israelilaiselta naiselta, joka auttoi Mindelliä ymmärtämään, miksi eräässä konfliktin selvittelyssä osapuolet hyökkäilivät toistuvasti toisiaan vastaan, käyttivät aggressiivisia puheenvuoroja. Naisen mukaan karkea puhe johtui siitä, että osapuolet “eivät olleet polttaneet puitaan”, eli työstäneet aiempien loukkausten synnyttämiä haavoja. Nainen sanoi, että niin kauan kun puita ei ole poltettu, vuorovaikutuksen taustalla vaikuttaa lasti kuollutta puuta, joka toimii suuttumuksen polttoaineena.

Mindellin puidenpolttotyöskentelyn avulla voit polttaa puusi ja huolehtia siitä, että et kanna vihan polttoaineita mukanasi. Työskentelyn voi tehdä päiväkirjatyöskentelynä, jolloin voit vastata kysymyksiin kirjoittamalla. Tällöin työskentely kannattaa ehkä jakaa kahteen kertaan, ensimmäisellä kerralla kootaan puut nuotiolle ja toisella kerralla poltat ne. Tai työskentelyn voi käydä keskustellen ääneen itsensä tai jonkun luotetun henkilön kanssa.

Riippuu kokemasi väkivallan vakavuudesta ja siitä, kuinka syvästi se on sinua haavoittanut, kuinka paljon tukea tarvitset joltain toiselta ihmiseltä tässä prosessissa. Mielestäni myös melko vähäiseltä tuntuvat loukkaukset ja alistaminen kannattaa käsitellä, silloin ehkä kyse on risunuotiosta ja voit hyvin työstää asia itse tai läheisen ystävän kanssa. Luo silloinkin kysymyksestä 8. alkaen, eli puiden polttovaiheessa itsellesi jokin keino kysyä ohjaavia kysymyksiä, jotka toisaalta auttavat sinua kaivautumaan syvemmälle (Mitä yritän vältellä?) ja toisaalta suojelevat sinua (Tunnenko oloni riittävän turvalliseksi käsitelläkseni tätä?)

Jos haluat käsitellä vakavaa henkistä väkivaltaa tai jos työskentely yksin herättää sinussa pelkoa, ahdistusta tai epävarmuutta, on viisainta työskennellä hyvän ohjaajan tuella, esimerkiksi terapeutin tai työnohjaajan kanssa. Tällöinkin prosessin voi jakaa kahtia, jolloin asiakas voi ennakkotehtävänä koota nuotion (kysymykset 1-7) ja ohjauksessa voidaan siirtyä puiden polttoon (kysymyksestä 8. alkaen). 

Arnold Mindellin polta puusi -prosessi

Posted in Kokeile, Luin, näin, koin, Luova päiväkirja | Tagged , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Kun joudut henkisen väkivallan kohteeksi: polta puusi!

Case: Tiimin ohjaus muutostilanteessa

Posted on lokakuu 20, 2015 by Mari Käki

Tilanne. Vaativaa vuorovaikutustyötä tekevä työyhteisö, joka tavallisestikin tarvitsee ja käyttää työnohjausta tilanteiden käsittelyyn ja perspektiivin luomiseen. Tällä kertaa yhteisen prosessin alussa oli selvää, että kevään aikana on edessä organisaatiouudistus, jossa tiimi mahdollisesti hajotetaan ja sen työt organisoidaan uudelleen. Yhteistyön edetessä tämä varmistui.

Mitä tehtiin? Viisi 1,5 tunnin tapaamista noin kerran kuussa. Asetettiin yhdessä tavoitteeksi sekä tavallisten työtilanteiden ja asiakastilanteiden käsittely ja niistä oppiminen sekä muutostilanteessa toimiminen, toiveikkuuden ja työkyvyn ylläpitäminen. Tiimillä oli vain vähän vaikutusvaltaa muutostilanteessa, joten keskityttiin asioihin joihin voidaan vaikuttaa. Tiimin hajottamiseen liittyviä vaikeita tunteita käsiteltiin ja se auttoi hyväksymään muutoksen ja asemoimaan itseään suhteessa siihen. Tiimin jäsenet jatkoivat organisaatiossa uusissa tehtävissä ja työnohjauksen avulla heille kirkastui, mitä heillä on organisaatiolle annettavaa. Tämän työskentelyn taustalla oli jo vuoden yhteistyö ja kymmenisen ohjaustapaamista, ilman siinä luotua luottamusta emme olisi päässeet näin hyviin tuloksiin viidessä tapaamisessa.

Palautetta. ”Sinä olet kyllä ihan hirveän taitava työnohjaaja. Voin kyllä suositella ja olen suositellutkin. Meillä on takana haastava kevät. Parasta oli se, että ei oltu niin kuin kaikki olisi ollut kivaa ja helppoa, vaan otettiin asia juuri niin rankkana kuin se olikin. Jotenkin ihmeellisesti, kun sen asian sai esille, niin se itsessään jo helpotti oloa. Ohjauksen jälkeen olo oli usein helpottunut. Tuntuu, ettei niin isoa asiaa olekaan, jota ei voitaisi ohjaustilanteessa käsitellä.”

Posted in Caset | Tagged , , , | Kommentit pois päältä artikkelissa Case: Tiimin ohjaus muutostilanteessa