Olen noin parin vuoden ajan tehnyt työnohjausta ja valmennusta yksinyrittäjänä. Vaikka teen paljon yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa, niin tänä syksynä olen aivan erityisesti havahtunut siihen, että oma kehittymiseni ohjaajana tyssää, ellen saa olla yhteistyötä ja tavallista kuulumisten vaihtoa syvemmässä kollegiaalisessa vuorovaikutuksessa ohjauskollegojen kanssa. Etsin siis lähelleni ohjaustyötä tekeviä ihmisiä, joiden kanssa koen hengenheimolaisuutta. Olennaista ei ole se, millä ohjauksen alueella työtämme teemme, onko kyse työnohjauksesta vai mindfulness-ohjauksesta, fasilitoinnista vai coachauksesta tai vaikka liiketerapiasta. Sillä on enemmän merkitystä, millaiseen ohjauksen filosofiaan kiinnitymme, miten ohjauksen ymmärrämme ja mitä sillä tavoittelemme sekä valmiudella keskustella kaikesta tästä.
Yksi merkityksellinen kohtaaminen ohjauksen hengenheimolaisen kanssa oli viime maanantaina. Juho on mindfulness-ohjaaja ja minä työnohjaaja ja valmentaja. Kohtaamisessa toteutui niin moni sellainen ohjauksen kollegiaalisen tuen elementti, että palasin vielä tänään pohtimaan asiaa ja kaikkia sen puolia. Tuli olo, että haluan koota nuo elementit nyt tietoisesti yhteen, sillä tällaisia kollegiaalisia kohtaamisia haluan jatkossakin olla luomassa.
1. Oivalluksen jakaminen
Tapaamisemme alkoi henkilökohtaisen kasvukokemuksen jakamisella. Juho kertoi oivalluksen hetkestä, jossa havaitsi itsensä kertomassa tarinaa itsestään, edellyttämässä itseään sitten elämään tätä sepittämäänsä tarinaa ja siihen liittyviä odotuksia. Hän kertoi, miten tarinan havaitseminen sai kyllästymään koko touhuun ja siitä, millaisen olemisen avaruuden juuri tuo kyllästyminen avasi, sekä oivalluksista joita siihen kytkeytyi oman mielen toiminnasta.
Se tuntuu jo itsessään arvokkaalta, että voi jakaa ja todistaa näitä oivalluksen hetkiä. Se kertoo siitä, että emme koskaan ole valmiita, vaan aina oppimassa, vaikka ohjaisimmekin muita. Oikeastaan tällainen kyky havaita omaa keskeneräisyyttä on varmaan hyvän ohjaajan yksi tärkeimmistä herkkyystaidoista. Kyky jakaa oppimiskokemuksia taas luo maaperää, jossa tapahtuu kasvua ja viisastumista jatkossakin.
2. Vaikeuksien jakaminen
Keskustelimme myös minun kuulumisista, jotka olivat siitä oppimisprosessin sotkuisemmasta vaiheesta. Kun on keskellä vaikeaa tilannetta, eikä itsekään vielä tiedä, miten ja milloin voi asian suhteen päästä taas jaloilleen. Sain peilausta tilanteeseeni, luvan olla vaiheessa ajatuksineni ja tuntemuksineni, muutamia ajatuksia, miten minun kannattaisi ehkä toimia.
3. Ammattikäytäntöjen reflektointi
Keskustelimme ohjauksesta, sillä olin ottanut esille tämän, että etsin ohjauksen hengenheimolaisia ja haluaisin kohtaamisia, joissa keskusteltaisi ohjauksen teemoista jotenkin syvemmin. Keskustelu ei ollut erityisen jäsenneltyä, mutta näin jälkikäteen voisi ajatella, että sen teemana oli: Millaiseksi ohjaustilanteet rakennetaan mindfulness-ohjauksessa ja miksi ja mitä yhteistä löydän niistä suhteessa omaan ohjaustyöhöni?
Juho kertoi sellaisesta käytännöstä, että kun mindfulness-ryhmän jäsenet kertovat omista kokemuksistaan, niin toiset eivät kommentoi niitä. Tämä on ohje, jonka hän antaa ja se perustuu hänen saamaansa koulutukseen. Se tuntuu hänestä viisaalta ja palvelee hyviä asioita ryhmässä. Piirityöskentelyssä tämä on hyvin yleisesti käytössä oleva ohje, itsekin usein ohjeistan niin. Pohdimme sitä, mitä tällä tavalla järjestetty vuorovaikutus rakentaa? Kokemuksemme mukaan se rakentaa juuri tietoista läsnäoloa sekä purkaa reagoivan kuuntelemisen ja keskustelun käytäntöjä. Oli tärkeä kirkastaa itselle tällaisen vuorovaikutuksen järjestelyn menettelyn taustaa.
Juhon mindfuness-ohjauksessa ohjaaja kuitenkin kommentoi kokemuksia. Mutta millä tavalla ohjaaja kommentoi? Keskustelimme tästä. Juho kertoi esimerkkejä ja minulle hahmottui kuva, että mindfulness-ohjaajana hän pyrkii keskustelemaan ohjattavan kanssa siten että ohjattavan kokemus syvenee ja rikastuu, eli kasvattamaan tietoisuutta kokemuksen eri ulottuvuuksista. Tämä voi tapahtua esim. kysymyksillä, jotka tuovat lisää yksityiskohtia esiin… Kun kerroit, että tuntui pahalta, kerrotko lisää, millä tavalla pahalta? Missä tämä tunne tuntui kehossa? Millaisia ajatuksia heräsi? Hän siis toimii kuten kuka tahansa taitava ohjaaja toimisi tuossa tilanteessa.
Kysymyksen avulla ohjattavan kokemus pääsee esille rikkaasti, monipuolisesti ja syvästi. Kokemuksen esille tuominen, todistaminen ja kannattelu, tietoinen läsnäolo sille mitä on, siinä on itsessään jotain kaunista ja parantavaa. Joskus mitään muuta ei ole tehtävissä, toisinaan paljon muuta ei tarvita.
Kysymysten lisäksi Juho pyrkii ohjattavien kokemuksia kommentoidessaan käsitteellistämään esille tuotuja kokemuksia. Mindfulness-ohjauksen tavoitteena on oppia ymmärtämään oman mielen toimintaa. Käsitteellistäminen auttaa ryhmää ymmärtämään, millä tavalla tämä erityinen kokemus on rakenteeltaan samanlainen kuin monet muut yhtä erityiset kokemukset.
Totesimme, että molemmat toimimme näin, sillä se toimii ja palvelee jotain arvokasta, mutta miksi se toimii ja mitä arvokasta se palvelee? Aiemmin olen ajatellut oikeastaan vain asian älyllistä puolta. Kun keskustelun käsitteellistä tasoa nostetaan, ihmisten kyky oppia ja soveltaa oppimaansa eri tilanteissa lisääntyy. En ollut tullut ajatelleeksi, että kokemuksen käsitteellistämisessä on myös emotionaalinen puoli.
Ihmiset monesti ajattelevat, että kärsimys ja ongelmat erottavat heidät toisista ihmisistä, että heissä on jotain vikaa kun he kärsivät. Kun kokemuksia jaetaan hyväksyvästi ja sekoittamatta niitä toisiinsa ja sen jälkeen ohjaaja auttaa ymmärtämään, että tällaista on olla ihminen, vaikka meillä kaikilla on omat ongelmamme, jaamme sen, että meillä on ongelmia. Tässä yhdistelmässä on jotain syvästi hoitavaa.
Keskustelimme vielä metapuheesta… Se on sitä, mitä tässä teen. Se mahdollistaa muun muassa sellaisen hienon asian, että kun on koettu jotain, mikä on totta, kaunista ja oikein, metapuheen avulla tuo kaunis otetaan oikein kunnolla esiin ja katsellaan, miten se oli mahdollista. Miten me teimme sen? Miten sinä teit sen? Annetaan sille sen arvo. Usein metapuheen avulla tulee kokemukseni mukaan esiin se, että hyvät asiat, kuten viisas tapa olla suhteessa ongelmiin, omiin ja toisten, siinä ei ole itsessään mitään kovin vaikeaa tai ihmeellistä, vaan sellaista mihin kuka tahansa pystyy.
Ohjauksen käsitteellistämisen pohtiminen
Sivusimme myös sitä, mikä mahdollistaa sen, että ohjaajana pystyy tällaisia taitoja viljelemään? Se ei todellakaan ole sen tietäminen, että ohjaajan kuuluu esimerkiksi kannatella, esittää oikeanlaisia kysymyksiä tai viljellä metapuhetta. Nämähän ovat ihan tavallisia vuorovaikutuksen tapoja, eivätkä mitään metodeja. Vaikuttaa siltä, että niitä käyttää oikein ja oppii hallitsemaan, jos ohjaus on juurtunut oikeanlaiseen pyrkimykseen. Luulen, että syvä juurtuminen tietoisen läsnäolon harjoittamisen intentioon tuottaa sellaista toimintaa kuin on tarpeen, sellaisia sanoja, sellaista lämpöä, sellaisia ohjauksen muotoja kuin on tarpeen. Yksi tapa, millä ohjauksen intention juurtuneisuus ilmenee on se, että ohjaaja on halukas oppimaan. Eli hän havainnoi omaa toimintaansa, pyytää palautetta toiminnastaan ja käyttää useita peilejä ymmärtääkseen toimintansa, hän haluaa perustella valintojaan, miettiä vaihtoehtoja sekä tehdä uusia kokeiluja.
Ohjauksen käsitteellisen jäsentelyn merkitys on siis sama kuin minkä tahansa kokemuksen käsitteellistäminen: lisätään ohjausta koskevaa tietoisuutta, syvennetään, rikastetaan, laajennetaan sitä ja lopulta vaikuttaa viisaampaan toimintaan. Jos tuntuu, että jokin ohjauksen menettely on toimiva, niin tietoisuutta asiasta voi rikastaa kysymällä esim. Millä tavalla se toimii? Missä se näkyy että se toimii? Mitä se rakentaa kun se toimii?
Juho toi kyllä esiin myös vaaran, joka liittyy ohjauksen käsitteellistämiseen: se voi johtaa siihen, että ohjaaja alkaa tarkkailla itseään arvioiden tai jopa arvostellen. Hän havainnoi ehkä enemmän sitä, toteuttaako jotain tiettyjä toimintamalleja kuin sitä, että toteutuvatko ohjauksen syvemmät intentiot. Tällöin käsitteellistäminen ei palvele ohjausta, vaan voi tuottaa toiminnan jäykkyyttä ja turhaa epävarmuutta. Toisaalta käsitteellistämättä jättämiseen sisältyy vaara tiedottomasta, automatisoituneesta toiminnasta, jota ei osata perustella kuin pinnalta eikä lainkaan syvistä intentioista käsin, tai ei osata havainnoida kuinka intentiot toteutuvat käytännössä ja miten voisi vielä taitavammin toimia niiden suunnassa.
Riita ja sopu
Ja sitten kohtaamisessa oli vielä yksi episodi. Teimme riidan ja selvitimme sen. Olimme keskustelleet taitavasta vuorovaikutuksesta ja sitten olimme itse taitamattomia ja pystyimme huomaamaan sen. Se oli suunnattoman hieno asia. Yleensä on helppo huomata, millä tavalla pöljästi jotkut muut toimivat, mutta saada itsensä rysän päältä kiinni riidan teosta ja vielä onnistua kääntämään yhdessä kurssi! Mitä parempaa kollegiaaliselta kohtaamiselta voisi enää toivoa.