Ohjauksen kolmen orientaation jäsennystä käyttävä kirjoitussarja jatkuu. Ensin avasin, mitä ohjauksen kolmella orientaatiolla tarkoitetaan, seuraavana pohdin ohjausprosessia kolmen orientaation kautta, nyt vuorossa on ohjauskohtaamisen, eli yhden ohjauskeskustelun tai tapaamisen jäsentely tästä näkökulmasta.
Kuten ohjausprosessia koskevassa kirjoituksessa pohdin, voi olla hyödyllistä painottaa ohjausprosessin alkupuolella kannattelun orientaatiota myöhemmin tutkimista ja ongelmanratkaisua. Kuitenkin useimmassa ohjauskohtaamisessa on elementtejä kaikista ohjauksen orientaatioista. Usein menee vieläpä niin, että kohtaamisen alkupuolella kannattelevat elementit korostuvat, sitten tutkivat ja ongelmanratkaisuun kytkeytyvät.
Esimerkiksi työnohjauksellisille kohtaamisille on tavallista, että ne alkavat kannattelulla, tunteiden ja tunnelmien jakamisella. Tähän avataan yleensä mahdollisuus ihan vain kysymällä ”Mitä sulle kuuluu?” Vaikka edellisellä kerralla olisi sovittu työnohjaustapaamiselle jostain teemasta, on tärkeää, että ohjaajalla on ihan oikeasti valmiutta käsitellä juuri niitä asioita, jotka sillä hetkellä tuntuvat painavimmilta. Tai joskus se, mitä kuuluu, voi olla jotain aika isoakin, joka on tärkeä sanoittaa ”on ollut todella paineistettu viikko, vaikeita ratkaisuja, kiirettä” ja silti se voidaan ohjauksessa päättää laittaa hetkeksi syrjään ja keskittyä muuhun.
Tästä edetään yleensä aika pian käsiteltävien asioiden esille nostamiseen ja sen tutkailuun, mihin yhteinen aika olisi viisainta käyttää, muotoillaan siis yhteisen tutkimisen ja työskentelyn kohde ja käynnistyy ohjauksen ydinjakso, jossa keskeistä on tutkiva orientaatio. Käsillä olevaa asiaa ihmetellään eri näkökulmista, tuodaan esiin asiaa koskevia ajatuksia ja käsityksiä, pohditaan niitä kriittisesti ja testaillen. Jos työskentelyn kohteena on kuohuttava tai ahdistava ongelma, tutkiminen usein sisältää myös tunteiden kannattelua. Tai on ainakin epätodennäköistä, että tutkiminen voisi edetä, jos siihen liittyvät olot ja tunteet sivutetaan.
Työnohjaustapaamisen loppupuolella painottuu yleensä ongelmanratkaisun orientaatio. Asia on tullut kohdatuksi ja ymmärrämme siihen liittyviä asioita syvällisemmin ja rikkaammin. On aika pohtia, mitä nyt kannattaisi tehdä, mitä valita, miten toimia. Mitkä ovat seuraavia askelia?
Vaikka ohjauksellisen kohtaamisen jäsentäminen näin on vähän kaavamaista, auttaa se kuitenkin ymmärtämään ohjauskohtaamisen kaarta ja sitä, miten ohjauksen eri orientaatiot tukevat toisiaan. Ammattiohjaajan työskentelyssä vaiheet saattavat erottua aika selvästikin, jos niihin osaa kiinnittää huomiota. Arkikeskusteluissa työssä ja perheessä esimerkiksi ”työskentelyn kohteena olevan asian muotoilu” on tietenkin väljempää eikä tapahdu yhtä tietoisesti.
Olennaista ehkä ei olekaan, missä järjestyksessä ohjauksen orientaatioita käytetään ohjauskeskustelussa, vaan että orientaatioita osataan käyttää tarpeen mukaan ja joustavasti ja myös siirtyä orientaatiosta toiseen. Järjestys kertoo ehkä siitä, miten odotamme ohjauskohtaamisten etenevän. Ohjattava odottaa ensin tulevansa hyväksytyksi ja kuulluksi, sitten ymmärretyksi ja haastetuksi, sitten autetuksi.
Pysähtymisen, läsnäolon ja kohtaamisen sivuttaminen voi tehdä vuorovaikutuksesta rauhatonta, pinnallista tai harhailevaa. Ollaan paikalla fyysisesti, mutta ajatukset ja sielu leijailevat muualla. Kohtaamisesta puuttuu keskittyminen ja intensiteetti. Jos ohjattava ei halua ottaa neuvoja vastaan, voi kyse olla siitä, että hän ei koe tulleensa nähdyksi tai kuulluksi alunperinkään tai kieltäytyy neuvoista, joita ei ole pyytänyt. Ohjaajan läsnäoleva kuuntelu ei tietenkään yksin riitä, jos ohjattava on poissaoleva eikä halua tai pysty rauhoittumaan yhteiseen kohtaamiseen.
Jos tutkimisen vaihe ohitetaan, ohjauksesta voi jäädä olo, että esillä ollutta ongelmaa ei ymmärretä syvällisesti ja ajattelu on jäänyt pinnalliseksi. Ohjaus ei tällöin tuota oivalluksia tai oman ajattelun kirkastumista. Käsitelty ilmiö voi jäädä myös sekavaksi tai huonosti jäsentyneeksi. Itse koen ohjaajan haastavana sen, että ei riitä, että asia jäsentyy itselleni omilla sanoillani, vaan ohjauksessa keskeistä on, että ohjattavan ajattelu asiasta rikastuu ja hän saa oivalluksia. Ohjaaja auttaa tätä käyttämällä mahdollisuuksien mukaan ohjattavan kieltä ja kytkemällä käsitteitä ohjattavan kieleen.
Kyllä ongelmien ratkaisukin on tärkeä osa ohjausta. Jos ohjaus keskittyy kannatteluun ja tutkimiseen, ohjattavasta saattaa tuntua, että ohjauksesta ei ollut hyötyä tai se jäi liian abstraktiksi, vaille konkretiaa. Itse olen harvoin törmännyt siihen kuitenkaan, että tämä olisi jäänyt ohjauksen suurimmaksi puutteeksi, niin epämukavilta omat ja toisten ongelmat meistä tuntuvat, että suuntaudumme kyllä niitä ratkomaan. Ammatillisissa tilanteissa asiat eivät myöskään mene eteenpäin muuten kuin asioita ratkomalla, valintoja tekemällä ja niiden seurauksista oppimalla. Omassa ohjauksessani käytän yleensä ohjauksen loppua kohti hetken pohdintaan, joka suuntaa toimintaan. Se kokoaa käsiteltyjä asioita ja sen kautta pohditaan, miten tämä voisi näkyä käytännössä työssäsi, mitä voisit kokeilla seuraavana. Usein tosin nämä nousevat luonnostaan myös ohjattavalta: Nyt tulee sellainen olo, että voisinkin kokeilla edistää asiaa näin / miten asiaan vaikuttaa, kun suhtaudun siihen näin.
Joskus myös jumittuminen johonkin ohjauksen orientaatioon voi estää ohjaajaa hyötymästä kaikista orientaatioista. Meillä jokaisella on omat lempparimaastot ja toisaalta sokeat pisteet. Itse tunnistan, että viihdyn erityisen hyvin kannattelevassa orientaatioissa ja olen parhaimmillani tilanteissa, joihin liittyy voimakkaita tunteita. Tämä on vahvuus paikoissa, joissa kannattelun taidot eivät ole vahvoja ja monestihan näin juuri on. Pelkällä kannattelulla ei kuitenkaan silloinkaan pitkälle päästä. On tietysti aivan tavallista myös, että vaikka kannattelu hetkellisesti korostuisikin, työelämässä tapahtuvan ohjauksen painopiste on toisaalla: tutkivassa ja ongelmia ratkovassa työskentelyssä. Sen sijaan ystävyyssuhteissa ja perhesuhteissa tuntuu, että koskaan ei voi olla liikaa kannattelua ja kuuntelua.
Kannatteluun jumittuvaa ohjaajaa voisi kutsuva hoivaavaksi, hän saattaa kamppailla erityisesti sen kanssa, että ohjaisi muotoilemaan kokeiluja ja ratkomaan ongelmia. Tutkimisen vaihe on tietyllä tavalla neutraali, tutkimukseen jumittuvalla ohjaajalle voi olla taipumusta vielä ohjata pohdiskelemaan asiaa, kun olisi jo aika tehdä ratkaisuja. Kannatteleva orientaatio taas voi tutkivaan orientaation tottuneelle tuntua liian henkilökohtaiselta, emotionaalisesti sotkuiselta ja ongelmanratkaisuorientaatio liian suoraviivaiselta. Ongelmanratkaisuorientaatioon jumittaudutaan helposti organisaatioissa, joissa on käynnissä voimakkaita muutoksia (kuten koulutus tai sosiaali- ja terveyspuoli) tai toimintaympäristö on muuttunut niin, että kilpailu kovenee ja on tunne, että jatkuvasti on keksittävä uutta. Tällöin kehitetään jatkuvasti uusia kokeiluja, organisaatiouudistuksia, kehittämisprojekteja ja ideoita, joiden huiskeessa ei osta pysähtyä, syventyä ja tutkia.