Oppimassa riidoista

Käytän aikaani syyttäen tai parjaten jotain toista ihmistä. Tuo toinen käyttää aikaansa syyttäen ja parjaten minua. Ajattelen, että voi kun tuo toinen muuttuisi, niin kaikki olisi hyvin. Ja niin ajattelee se toinenkin. Minä en aio luovuttaa, olehan oikeassa. Eikä hänkään. Kierre on valmis.

Se toinen. Kuka se on? Työkaveri, aviopuoliso, oma lapsi, naapuri. Milloin kukakin.

Ja mikä on riitamme aihe? Riippuu näkökulmasta. Minä koen, että minua ei ymmärretä ja kunnioiteta. Toinen kokee, että häntä ei arvosteta ja kuunnella. Minä koen, että toisen on opittava tajumaan, että kun minä sanon, että se on näin niin se on sitten niin. Toinen kokee, että jyrään ja olen liian tiukka. Minä väitän, että arvokkaita ja vaalittavia asioita ovat kauneus ja viihtyisyys. Toinen väittää, että ei ole varaa kauneuteen, käytännöllisyys on tärkeämpää.

Kuka tahansa tämmöiseen ulkopuolelta tuleva näkee ottallaankin että kaikki ovat oikeassa ja kaikki ovat myös väärässä. Koko konflikti tuntuu mielettömältä. Silti askelmerkkien löytäminen ulos konfliktista on vaikeaa.

Konfliktissa on imua. Niin kauan kun riita on päällä, saan pitää viattomuuteni enkä ole vastuussa. Toisen viat selittävät minun huonon toimintani tai kurjat fiilikseni. Haen itselleni ymmärtäjiä ja tottakai niitä löydänkin. Valitan kärsimyksiäni ja vakuutan toiset omasta viattomuudestani. Toinen konfliktin osapuoli löytää omat ymmärtäjänsä ja tuen viattomuudelleen, sehän on selvä. Rintamalinjat ovat valmiit ja totuus, jonka meidän joukkue jakaa, pitää linjoja paikoillaan. Puolustamme heikkoa, viatonta, uhria.

Konfliktissa on epätoivoa. Se vie toimijuuden. Minä en voi tehdä mitään muuta kuin yrittää saada toista muuttumaan, katoamaan tai luovuttamaan. Mutta miksi hän muuttuisi? Hänen vinkkelistään hän ei voi tehdä mitään muuta kuin yrittää saada minua muuttumaan, katoamaan tai luovuttamaan. Kaivaudun poterooni ja siellä istun oman totuuteni kanssa.

Minulla on inhottava maku suussa, sillä jossain sydämessäni tiedän, että se miltä maailma poterosta katsottuna näyttää ei ihan ole sitä, miten asiat oikeasti ovat.

Tuntuu vaikealta löytää tietä ulos. Olen pitkään harjoitellut vihan pitoa. Miten tehdään rauha?

Tehdäänkö minusta syyllinen? Viedäänkö minulta oikeus omaan kokemukseeni? Eikö minuun olisi saanut sattua? Enkö olisi saanut loukkaantua, pahoittaa mieltäni? Eikö hän joudu vastuuseen mistään? Enkö tule saamaan mitään ymmärrystä osakseni? Selviääkö hän tästä ihan viattomana?

Riidalla on ainakin kahdenlaisia loppuja.

Lakaisen riidan maton alle ja suoristan maton ja jatkan eteenpäin. Hillitsen itseni, käyttäydyn asiallisesti, tukahdutan suuttumukseni, kiristän hampaani, päätän etten ole enää niin herkkänahkainen, lähden pois kun näen että tätä taistelua en voi voittaa. Riita menee piiloon vai pullahtaakseen joskus myöhemmin uudestaan pintaan, jolloin voin kysyä ”Miksi juuri MINULLE aina käy näin?”

IMG_6298

Mutta joskus riita loppuu siihen, että se ihan oikeasti raukeaa, hajoaa omaan olemattomuuteensa.

Jostain merkillisestä syystä tulen ylös poterostani. Käyn kurkkaamassa toisen poteroa. Jaa-ha. Samalta näyttää kuin omanikin. Kävelen johonkin kolmanteen paikkaan ja koko riita näyttää turhalta ja väsyttävältä taistelulta.

Kun riita raukeaa, tulee esille se, mikä siinä oli todellista. Omat kokemukseni ja toisen kokemus. Se kuinka paljon tarvitsemme toisiamme. Niinhän se oli, että, minä tarvitsen kunnioitusta ja arvostusta, se on ymmärrettävää eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Hän tarvitsee kuulluksi tulemista ja arvostusta. Kolmannesta paikasta katsellessani minun on helppo käsittää se, enkä koe sitä vaatimuksena itselleni. Se nyt vain on siinä. Toisen ihmisen halu tulla kuulluksi. Kun katson sitä ja oikein tunnen sen nahoissani, niin mitäpä muuta voisi tapahtua kuin se, että myötätuntoni herää ja haluan kuunnella.

Kysyn ”mikä saisi sinut kokemaan, että sinua kuunnellaan ja arvostetaan?” Se on merkillistä, sillä vielä hetki sitten tuo lause ei olisi tarkoittanut mitään muuta kuin nössömäistä luovuttamisesta.

Ja se merkillinen syy, mikä saa minut nousemaan poterostani. Mikä se on?

Kyllä se aika usein on poterossa koettu epätoivo. Olen niin jumissa, että ajattelen: ”Mitä tahansa muuta kuin tämä.” En enää kestä, että en voi tehdä mitään muuta kuin vaatia, että jokin muuttuu. Oman voiman, vastuun ja toimintakyvyn puute saa minut uhraamaan tarpeen olla viaton.

Ja kun olen opetellut nousemaan poterostani, niin olen senkin sitten huomannut, että riidoista voi oppia. Niin kauan kun olen poterossani, en opi mitään. Eihän sitä uskoisi, mutta kun riita raukeaa, niin saankin lahjan. Riidat syntyvät yleensä ihmisten kanssa, jotka meille ovat tärkeitä, asioista, jotka ovat meille merkittäviä. Riidan loppuminen raukeamiseen eikä vain maton alle lakaisuun, on ihana tunne. Löydän yhteyden, jonka olin menettänyt. Pääsemme taas yhdessä edistämään jotain, mikä on meille molemmille tärkeää. Saan mennä eteenpäin ja olla enemmän oma itseni enkä se rooli, jonka omaksuin taistelua varten.

This entry was posted in Pohdin and tagged , , . Bookmark the permalink.