Dramaattista suomalaista kesäsäätä ihmetellessäni olen muistellut päiväkirjaryhmää, johon osallistuin asuessani Kalifornian tasaisessa ympärivuotisessa kesässä. Löysin tieni ryhmään aivan sattumalta. Etsiskelin luovaan kirjoittamiseen liittyvää ryhmää tai lukupiiriä – paikkaa, missä voisin selvitellä oman elämäni sotkuja minulle tutuilla keinoilla: kirjoittamalla, lukemalla, puhumalla porukassa, jossa voi olla myös omassa rauhassaan. Olin muuttanut Piilaaksoon mieheni töiden perässä. Lähtiessäni olin varmuuden vuoksi irtisanoutunut mukavasta ja kiinnostavasta työstä. Oli siis todella tarvetta työstää asioita, uutta tulevaisuutta, kalifornialaisten ihanuuksia ja kummallisuuksia, omia tuntemuksia kaukana läheisistä ihmisistä… Meet up palvelun ilmoitus ”The Journal Workshop” osui hermoon.
Päiväkirjan kirjoittaminen on tullut ja mennyt elämässäni, mutta jonkinlainen kirjoittaminen on aikuisella iällä aina liittynyt varsinkin elämän käännekohtiin. Opin kirjoittamaan päiväkirjaa ja kirjeitä lukioikäisenä, kun muutin lapsuudenkodista toiselle paikkakunnalle. Elämän ihmettelystä kirjoittamalla ja piirtelemällä tuli tapa selvittää, mitä minulle tapahtuu ja mitä elämässäni on meneillään. Kirjoitin päiväkirjoja, työpäiväkirjoja, kirjeitä ja myöhemmin opiskeluvuosina ja ulkomailla asuessani — tai läheisten ystävien asuessa ulkomailla — pitkiä kirjemäisiä sähköposteja. Ei ollut skypeä! Elämää penkovasta, järjestelevästä, ihmettelevästä ja pohtivasta kirjoittamisesta tuli moniksi vuosiksi minulle tapa olla olemassa.
Kirjoittaminen jäi vähemmälle kun opiskelu vaihtui työksi ja kahden hengen perheeseemme ilmestyi lapsi. Ensin kirjoitus kangistui, sitten melkein ehtyi, vaikka edelleen kaivoin päiväkirjan esiin vaikeissa tilanteissa tai erityisen tärkeissä käännekohdissa. Lopulta menetin kirjoittavan ääneni niin, että minusta tuntui miltei mahdottomalta kirjoittaa mitään, mikä ei olisi liittynyt työhön. Olisi ollut hauska merkitä muistiin oman lapsen kasvua, mutta sekään ei oikein tuntunut luontevalta. Kirjoitin harvoin ja usein oloksi jäi että ”ei tää enää suju, mulla ei ole elävää suhdetta kirjoittamiseen”. Aloinko myös ajatella, että olin aikuistunut ja liian iso päiväkirjoja rustailemaan?
Kun ilmoittauduin päiväkirjaryhmään, halusin antaa itselleni vielä yhden tilaisuuden selvittää voisiko päivittäisestä juttelusta oman kirjoituksen kanssa tulla uudestaan osa elämääni. Voisinko vielä löytää oman kirjoittajan ääneni ja sellaisen sisäisen prosessin, johon voin luottaa vaikeuksissa. Kirjoittaminen auttoi minua kun olin parikymppinen, hämmentynyt ja tietään etsivä nuori ihminen. Ehkä se voisi auttaa myös nyt, kun olin nelikymppinen, hämmentynyt ja tietään etsivä ei enää niin nuori, mutta ihminen kuitenkin.
Ryhmämme kokoontui Deborah’s Palm nimisen viktoriaanisen talon kirjastossa Palo Alton keskustassa. Ryhmää ohjasi Ann Hawkins. Ann on kokenut päiväkirjatyöskentelyn ohjaaja ja ihana, lämmin, hauska ja taitava nainen, joka tekee viisaita ja elämän absurdiuden ihanasti paljastavia huomioita. Ryhmään Ann loi luottamuksellisen, kannustavan ja kaikkia kunnioittava ilmapiiri, jossa sai rauhassa työstää suhdetta kirjoittamiseen ja elämään. Joku oli kirjoittanut päiväkirjoja lapsesta saakka ja halusi uusia ideoita ja näkökulmia päiväkirjatyöskentelyyn. Joku ei ollut kirjoittanut koskaan eikä oikein tiennyt mitä odottaa koko työskentelyltä. Toiset olivat halukkaita lukemaan ääneen tekstejään, toiset halusivat puhua siitä, mitä kirjoittaminen herätti, toiset eivät halunneet jakaa ryhmässä erityisemmin mitään.
Antoisinta oli löytää jotain odottamatonta. Usein se tapahtui yllättävään tehtävänantoon heittäytymällä, oman ajattelun totunnaisuuksien läpi sukeltamalla, toisinaan taas jonkun toisen tarinaa kuuntelemalla.
Yllätyin siitä, miten eri tavoin ihmiset käyttävät päiväkirjojaan. Joillekin päiväkirjakirjoittaminen on keino hioa kirjoitustekniikkaa, tehdä luovia kokeiluja, herätellä tarinoita, henkilöhahmoja, tilanteita ja tapahtumapaikkoja, eli kerätä materiaalia fiktiivisiin teksteihin. Toisille päiväkirja on paikka työstää jotain elämänvaihetta, ulkomailla asumista, lasten kasvua ja kehitystä, omaa vanhemmuutta, avioeroa, läheisen kuolemaa, työttömyyttä, uuden työn alkamista, sairauden hyväksymistä, eläkkeelle jäämistä, pitkää vaellusta, sairastumista tai sairaudesta toipumista. Elämän koko kirjo oli esillä ryhmässä. Jotkut kirjoittavat tätä päivää rekisteröiden, jotkut tulevaisuutta visioiden ja jäsennellen ja jotkut taas muistellakseen ja kaivaakseen esiin elävämpiä muistoja. Ja joidenkin päiväkirjat on kuulkaa täynnä viktoriaanisen ajan maailmaan sijoittuvia unenomaisia fantasiatarinoita, symboliikkaa, mielikuvitusta, salaperäisiä merkkejä ja kummitustaloja.
Päiväkirjaryhmä oli minulle myös ainutlaatuinen tilaisuus kurkistaa pintaa syvemmälle ainakin muutaman kalifornialaisnaisen sielunmaisemaan. Deborah’s Palmin kohtaamissa ihmiset antoivat rosoisen, epätäydellisen ja haavoittuneen puolen itsestään näkyä. Tuimme toisiamme, saimme tukea osaksemme, todistimme toistemme elämää ja saimme tulla näkyviin ja nähdä. Lähdimme ryhmästä keventynein taakoin, mutta emme toistemme taakkoja kantaen, se oli Annin taitavan ohjauksen suuri ansio.
Kun palasin viime kesänä Suomeen aloin selvitellä, mihin päiväkirjaryhmään voisin ilmoittautua. Löysin paljon erilaisia luovan kirjoittamisen ryhmiä ja olen osallistunutkin niistä muutamiin, mutta Tampereella kokoontuvaa päiväkirjaryhmään en löytänyt. Ann innosti minua jo Yhdysvalloista lähtiessäni, että perusta sinne Suomeen oma ryhmä ja lupasi tarjota apunsa ja tukensa. Ja kun eri paikoissa olen puhunut tällaisesta kirjoittamisen muodosta, niin tuntuu, että se herättää kyllä kiinnostusta. Ehkä ensi syksynä aloitetaan, jos kiinnostuneita löytyy.
(Muuten, tässä tekstissä käytetty kuva syntyi viikko sitten Omaelämänkerrallisen sarjakuvan kurssilla Hoimelan tilalla Asiakkalassa. Opeina Solja Järvenpää ja Tiina Pystynen.)