BEAM COACHING

Osallistuin toista kertaa vuosittain Tampere-talossa järjestettävään Bisnes & Kulttuuri -seminaariin. Järjestäjät olivat ottaneet todesta viime vuoden seminaarista saadun palautteen, että seminaarin kiinnostavin anti oli keskusteluissa ja kohtaamisissa ihmisten välillä. Nyt keskustelusta ja verkostumisesta oli tehty koko seminaarin ydin ja se järjestyi suhteellisen lyhyiden inspiraatiopuheenvuorojen ja pyöreisiin pöytiin koottujen pienryhmäkeskusteljen vuorotteluksi. Lisäksi pöytäseurueet sekoitettiin kaikkia kolmea keskustelua varten uudestaan. Kaikki tämä oli järjestetty sujuvaksi ja jouhevasti eteneväksi kokonaisuudeksi. Tykkäsin.

Seminaari alkoi kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Sanna Marinin avaussanoilla ja kansanedustaja Mikko Alatalon sekä taiteilijan, luomuviljelijä Osmo Rauhalan inspiraatiopuheenvuoroilla. Kaupungin tervehdys oli ihan jees ja se kertasi miten Tampereen kaupunki on pyrkinyt edistämään luovan alan kukoistusta ja raotti vähän uusien avauksien verhoa.

Minulle Alatalon puheenvuoro ei oikein inspiraatioksi yltänyt. Alatalon esityksen aiheena oli kaiketi megatrendit, niitä toki saatiinkin ja pitkä listaus! Mutta kokonaiskuvaa näistä tosiaan korville lyövistä ajan ilmiöistä ei kyllä päässyt muodostumaan.  Ellei kokonaiskuva sitten ole juuri se, että ihan hirveesti on kaikkee meneillään, eikä millään kukaan voi kaikkeen varautua. Puheenvuoro siis toi esiin epäsuorasti yhden megatrendin: informaatioähkyn. On vaikea muodostaa kuvaa nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, kun molempia koskevaa tietoa on niin valtavasti. Alatalon sadan kohdan listasta, jokaisen listassa mainitun asian takaa aukeaa vielä kokonainen maailma. Kuinka luovimme tässä yhä monimutkaistuvassa maailmassa ja pystymme hyödyntämään itsellemme mielekästä tietoa? Miten kokoamme tiedon pirstaleista kokonaisen kuvan? Tai miten löydämme mielekkään ja merkityksellisen suhteen pirstaleisuuteen?

Osmo Rauhala kertoi, että häntä oli pyydetty seminaariin kertomaan “Miltä Suomi näyttää New Yorkista katsottuna?” Rauhalan vastaus oli: Ei yhtään miltään. No joo. Mitä me tiesimme New Mexicosta ennen Rauhalan puheenvuoroa? Ehkä emme paljonkaan. Tämä asettaa asian ehkä mittakaavaan. Oman kokemukseni mukaan ainakin Kaliforniassa tunnetaan erinomaisen hyvin suomalainen koulu ja teknologinen osaaminen. Suomea pidetään myös korkealuokkaisen designin maana, ehkä vähän ihmetellään sitä, miksi suomalaista designia ei saa ostaa mistään.

Rauhalan puheessa oli kuitenkin muita kiinnostavia tiivistyksiä. Kuten se, että Suomalaiset tuotteet kilpailevat maailmanmarkkinalla, jolla tuotteen suunnittelun ja designin osuus tuotteen hinnasta on maksimaalisen suuri. Ja se tärkeä näkökulma, että jos aiomme viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, meidän pitää tuntea rajojemme ulkopuolella asuvien ihmisten mielenmaisemaa.

Miten saada sitten luovuus, design ja innovaatiot kukkimaan, jos niitä niin kovasti tarvitaan? Rauhalan mukaan luovuudelle ei ole reseptiä. Ainut mitä voidaan tehdä on raivata rikkaruohot tieltä. Rauhala ehdotti, että kitkeminen pitäisi aloittaa ilmapiirin muuttamisella suvaitsevaisemmaksi, pitää hyväksyä menestys, epäonnistumista pitää sietää, torpata kateutta. Jotain tämänsuuntaista poimin muistiinpanoihini.

Näiden puheenvuorojen jälkeen oli aika pohtia pyöreän pöydän keskusteluissa: “Millaiseen tulevaisuuteen meidän on syytä varautua?” Itselleni heräsi kysymyksestä kapinahenki. Tulevaisuus on jotain mihin varaudutaan ikäänkuin se olisi jo tehty ja meille jäisi pelkkä varautuminen. Ja kuka tässä kysymyksessä on me? Me kulttuurin tekijät? Me bisneksen tekijät? Me pienyrittäjät? Me suuret korporaatiot? Me kulttuuribisneksen tekijät?

Hakisin itse vähän aktiivisempaa suhdetta tulevaisuuteen kuin vain varautuminen. Millaista tulevaisuutta minä haluan, sinä haluat, erilaiset “me” haluamme olla rakentamassa? Mihin haluan vaikuttaa ja osallistua? Mihin laajempaan yhteyteen haluan työni kytkeä? Kenen kanssa löydän yhteisiä tavoitteita, mielekkäitä ja merkityksellisiä ponnistelun kohteita? Ja minkä asioiden annan vain kerta kaikkiaan olla, olkoot ne vaikka minkälaisia megatrendejä? Sillä tosiaankin, se joka on kaikkialla, ei ole missään.

Ryhmäkeskustelussa nousi esiin mielenkiintoisia pointteja, kuten erään markkinointialan toimijan kommentti, että juu, juu pitää tietää millaista tulevaisuutta ja kenen kanssa, mutta pitää tietää myös miten. Että hyvätkään ideat, joita ei viedä minnekään, eivät ole paljon arvoisia. Ideoiden toimivuus testautuu käytännön toiminnassa eikä omassa päässämme. Maarit halusi haastaa porukkaa paitsi näkemään asiat uudella tavalla, myös kokeilemaan, mokailemaan ja löytämään kokeilun kautta onnistumista.

Minua jäi myös pohdituttamaan ryhmämme kuvataiteilijan näkökulma, että meidän pitäisi pystyä varautumaan siihen, että kaukana oleva voi tulla lähelle. Millaisia yleisöitä ja yhteistyötä taiteilijoiden ja kulttuurintekijöiden on mahdollista tavoitella silloin? Mitä muuta maailman kutistuminen voi merkitä?

Siirryimme uuteen pöytäseurueeseen kuuntelemaan Vincit oy:n johtajan Mikko Kuitusen puheenvuoroa. Se oli napakka ja virtaviivainen presentaatio, jossa oli kahvoja, joihin tarttua keskustelussa. Vincitin tarinan olen kuullut eri foorumeilla jo useaan otteeseen. Kuitusen pääpointti tälle porukalle oli se, että tapa jolla Vincitiä johdetaan, on se tapa, jolla johdetaan voittajaorganisaatioita tulevaisuudessa olkoon kyse yrityksestä, julkisesta organisaatiosta, vapaaehtoistyöstä tai urheiluseurasta.

Tässä muita poimimiani kiteytyksiä Kuitusen esityksestä:

• Organisaatioissa käytetään liikaa aikaa siihen, että yritetään tehdä paremmin sitä mitä jo osataan tehdä, eikä käytetä tarpeeksi aikaa sen kysymiseen tehdäänkö oikeita asioita. Tärkeintä on löytää mitä tehdään.” (Tähän itse kyllä lisäisin, että vielä tärkeämpää kuin tietää mitä, on tietää miksi.)
• Motivaatio ei synny kepillä hutkimalla tai pelottelemalla, siitä syntyy vain pelkoreaktio. Sisäisen motivaation ohjaama tila ei ole pelko vaan nälkä.
• Kultaisen säännön uudelleen muokkaus: Tee toiselle niin kuin hän haluaa itselleen tehtävän.
• Johtamisen ohjenuora: “Tee niinku ite tekisit.”

Keskustelun tehtävänä oli pohtia kysymystä “Miten yritys tekee huomisen tänään?” Ja kyllähän me varmaan aika lailla yksimielisesti hyrisimme, että varmaan noin niin kuin Vincit tänään tekee. Itse tiivistäisin sen niin, että uskon siihen, että johtaminen on tulevaisuuden yrityksessä kuuntelemista ja keskusteluun asettumista eikä ylhäältä paremmin tietämistä ja sieltä sanomista. Ja työntekijöiden rooli oman työnsä ja työympäristönsä muotoilijoina kasvaa. Ne organisaatiot, jotka ymmärtävät sen tänään, ovat pelissä vielä huomennakin.

Viimeisenä inspiraatiopuheenvuorona, kahvitauon jälkeen oli Santtu-Matias Rouvalin haastattelu. Sisällöllisesti siitä ei mieleeni paljon jäänyt, mutta Rouvalin epäsovinnainen, vapaa ja aloilleen asettumaton oleminen tuntui merkitykselliseltä itsessään. Tuli sellainen olo, että vaikka mulla olisi megatrendit järjestyksessä ja muistaisin listan ulkoa, vaikka varautuisin kaikkeen mahdolliseen, tietäisin kaikkia muita paremmin, viisastelisin, jäsentelisin, hahmottaisin, niin enpä sitten varmuudella osuisi mihinkään tärkeään. Rouvalin oleminen muistutti minua siitä, että tärkeintä on se, mikä meissä on elossa tässä hetkessä: pelko, toivo, hätäännys, energisyys, lamaannus, ilo. Ja että kaikki mikä meissä on elossa, on arvokasta itsessään, se on jo osumista oikeaan ja tärkeään. Hengessä: ”Oo niinku ite olisit”.

Rouvalin haastattelun jälkeen oli jälleen keskustelun vuoro: “Miten kulttuuritoimija tekee huomisen tänään?”. Keskustelussa kuuntelin enemmän kuin osallistuin. Kiintoisia avauksia oli esim. se, että kulttuuri- ja taidealan toimijat ovat olleet edelläkävijöitä verkostomaisen ja työn merkityksellisyyteen kiinnittyvän työn tekijöinä. Se mikä on bisneksessä uusi tapa johtaa itseään ja muita, on monille kulttuuritoimijoille tuttuu juttuu. Ja kas kummaa, kun tehtävänä oli miettiä kulttuurin tulevaisuutta, aloimme puhua ensimmäistä kertaa semman aikana rahasta.